These have been rewarding weeks...

Huhheijakkaa, johan on kiirettä pitänyt. Monena päivä viikossa minut on löytänyt leikkausosaston kahvihuoneesta, olen siellä jo vakiokalustoa ja seniorihoitajat kutsuvat minua omaksi miniäkseen. Aleksi kun kuuluu jo leikkuriperheeseen. On mukavaa kun ihmiset ovat niin sydämellisiä. Haastatteluita on kasassa jo mukavat kymmenen, mikä lienee jo ihan riittävä määrä, mutta yritän ensi viikolla vielä tehdä kaksi lisää. Suurin osa haastateltavista tähänä mennessä on kuulunut owambojen etniseen ryhmään ja mielelläni muidenkin tarinoita kuulisin. Owambot ovat siis kotoisin Pohjois-Namibiasta entiseltä Ambomaalta ja juuri heillä on paljon suomalaisia nimiä lähetyshistoriasta johtuen. On hupaisaa, että luottotaksikuskimme on nimeltään Eino, ja koskaan ei tiedä milloin kaupankassalla törmää Lahjaan, Selmaan tai Paavoon. Namat ja damarat ovat toinen hyvin merkittävä ryhmä, jonkajotkut mieltävät yhdeksi etniseksi ryhmäksi kielen vuoksi, sillä molemmat puhuvat khoekhoe –kieltä. Tämä kieli on tunnettu naksahdusäänteistään, ja kuulostaa aika metkalta. Hererot taas ovat kuuluisaa karjankasvattajaheimoa, joiden naiset käyttävät perinteistä asua johon kuuluu aina osana päähine, joka jäljittelee lehmän sarvia. Hererot ovat kuulemma myös hyvin ylpeää kansaa, niin hyvässä kuin pahassakin. Caprivian –heimolaiset tulevat Sambian rajalta, ja kuulopuheiden mukaan heillä on kykyjä ja taipumuksia noituuteen, minkä vuoksi heitä ei sovi suututtaa. San –kansa (niinkutsutut busmannit) puolestaan on Namibian vanhin etninen ryhmä, ryhmä joka hyvin pitkään eli metsästyksellä ja keräilyllä autiomaassa eristyksessä muista heimoista. Nykyäänkin osa haluaisi elää perinteiden mukaan erämaassa, mutta nyky-yhteiskunta pakottaa mm. lapset kouluun jne. Alkoholi on osoittautunut erityisen tuhoisaksi Sanien kohdalla, ehkä koska sopeutuminen nykyelon malliin on ollut vaikeaa.

Tribal Map of Namibia

Traditional Herero Outfits

Kaikkien näiden heimojen edustajien kanssa minulla on ollut arvokkaita ja hienoja keskusteluja nyky-Namibiasta, etnisistä suhteista, rasismista ja sukupuolirooleista. Toisaalta on jännittävää nähdä näiden ihmisten elävän melko samanlaista elämää kuin itsekin työ-, opiskelu- ja ihmissuhdekuvioineen, mutta toisaalta he todella arvostavat syntyperäänsä ja perinteitä joita se tuo mukanaan. Näiden naisten mielipiteet ansaitsevat päästä esille vaikka sitten jonkun suomalaisen sosiologin gradussa.

Mitä sirkukseen tulee, ESITYS ON NYT TAKANAPÄIN. Tuntuu melko tyhjältä, mutta toisaalta helpotus on myös suuri, niin paljon aikaa ja energiaa tähän on laitettu. Tällä viikolla olemme ryhmän kanssa harjoitelleet joka päivä, ja lapset ovat oikeasti tulleet paikalle ajoissa ja selkeästi heistäkin huomasi, että halusivat pistää parastaan. Torstain kenraaliharjoitukset pidettiin esiintymispaikalla The Olof Palme Primary Schoolilla, jonka henkilökunnan puolelta oli mukavan lämmin ja kannustava vastaanotto. Ja olihan se kyllä komeaa katsottavaa, kun kaikilla lapsilla oli hienot uudet esiintymispaidat yllään, vähän kasvomaalia naamassa ja hyvä meininki päällä. Kaiken kaikkiaan homma alkoi draamaosuudella, jossa esitettiin kolme lyhyttä näytelmää kiusaamisesta. Nämä tilanteet olivat lasten omasuunnittelemia ja niihin etsittiin myös ratkaisu näytelmän lopussa. Loppuesitys koostui sitten erinäisistä sirkustaiteista, oli hula hulaa, kukkakeppejä, rolabolaa, yksipyöräisellä ajoa, hyppynarua, taikatemppuja, jonglöörausta ja diabolon heittelyä, pellenumero sekä loppuhuipennuksena koko porukan yhteinen tanssiesitys komeine muuveineen. Lopuksi lapset tulivat rivissä lavalle jokaisella kourassaan lappu jossa lukin jokin sana. Yhdessä nämä sanat muodostivat ydinviestimme: Stop bullying today. If you are being bullied, tell your friend, your parents, your teacher. Every kid deserves a safe life. Jälkeen päin otettiin kuvia sanomalehteen koko poppoon kanssa ja opettajat tulivat kehumaan. Kyllä oli kaikilla hymy korvissa!

The Flower Sticks

Rolabola balancing

Magic Tricks

Some true talent with monocycle

Vicky and Amy the Clowns

The Hula Group

The backside of the circus t-shirts with golden wings

-------------------------------------------

Huh, truly we have been sooooo busy lately. I have spent many afternoons in the surgery theatre, in the nurses’ tea room just to get some people to interview. The senior nurses have started to call me their in-law as Aleksi is also a part of the theatre family. People are generally very warm and friendly, and it feels good. I have succeeded to complete ten interviews, which is quite ok amount already I think. However, I try to conduct two more next week as most of the interviewees so far belong to the ethnic group of Owambos, and I would like the material to include opinions as much as possible from other tribes as well. The Owambos, who speak the language of Oshiwambo are originally from the Northern Namibia, the so-called Owambo land, and they have a lot of Finnish names. Our trustful taxi driver is called Eino, and when you least expect it you meet Lahja, Selma or Paavo. These names are from the era when the Finnish missionaries spread Christianity in Owambo land. Another big ethnic group here is the Damaras/Namas. Many people see them as a one group, because they both speak the Khoekhoe language with its funny clicks. Neverthless, when you speak with for example a Nama, they strongly highlight being Namas, not Damaras. Apparently the Namas are bit lighter coloured in their skin. The tribe of the Hereros is famous of their cattle as they have grown cattle successfully in the dry land of Namibia for centuries. The Herero ladies use still today their traditional dresses with headwear, which reminds the horns of a cow. The Hereros are also said to be very proud people, in good and bad. The Caprivians have traditionally lived next to the Zambian border, and the other tribes tell them exercising witchcraft. It has not been only once or twice when I have been told that I should be careful with these people, not to make them angry, as their revenge is something supernatural. The Sans, also called the Bushmen, are the first people of Namibia and they have lived for ages just by hunting and gathering. Even during the colonial times they wanted to avoid the contact with other groups. Even today part of the Sans would like to live according to the traditions in the desert, but the modern society forces the kids to go to school etc. Maybe because the adaption to the today’s way of life has been so difficult for them, alcoholism is a true problem among the Bushmen.

I have had interesting discussions with the representatives of all of these tribes during my time here. We have talked about contemporary Namibia from many perspectives, for example the ethnic relations, racism and gender roles. It’s interesting to see these people appreciating their tribal heritage so much, but at the same time they are modern individuals with their normal thoughts regarding their work, studying, dreams and relationships. These women in my study and their views deserve to be told to the Western audience, even in some Finnish Master’s student’s thesis.

What comes to the circus, THE FINAL PERFORMANCE IS BEHIND NOW. It feels quite empty inside AT THE MOMENTS, but the relief is huge too. So much time and energy we have put into this project. This week we practiced every day with the kids, and they really started to show commitment as they realized that the big day is getting closer. On Thursday we had the final practice in the Olof Palme Primary School, where the performance took place on Friday. It was nice to see how welcomed we were at the school, the principal thanked us many times for coming there, everything would have been really difficult if the staff of the school not have liked the idea. And wow, it looked so good as all of the kids had their brand new shirts on and little bit paint on their face. The whole performance started with the drama part with three short scenes of bullying. The ideas for these stories came directly from the kids, and the scenes also presented a solution for each bullying case. The last part of the show consisted of different kinds of circus arts: hula hula, rola bola, monocycle, magic tricks, skipping ropes, joggling and diabolo, flower sticks and clowns. And just before the end there was also a dancing number, in which all participated. We finished, however, with a serious message relating to bullying. Every kid held a paper with a one word, and together these papers formed sentences: ‘Stop bullying today. If you are being bullied, tell your friend, your parents, your teacher. Every kid deserves a safe life.’ Afterwards the local newspaper took pictures from the whole group and the teachers came to thank for the great show. It was a happy day for all of us!

Finding your own identity in pluralistic society

Täällä Windhoekissa arki porskuttaa, olemme kotiutuneet toiselle talolle muuton jälkeen ja saaneet nauttia mm. omasta keittiöstä ja suihkun lämpimästä vedestä. Ruokaa on laitettu innolla, tehty sekä simpukkapastaa että paistettuja sardiineja tässä menneellä viikolla. Talolla on ollut hiljaista, sillä lähes kaikki muut ovat olleet reissussa Swakopmundissa. Aleksi on ollut kipeänä flunssassa tämän viikon ja täten ei ole kyennyt töihin, joten olen päivisin lähtenyt sairaalalle yksin. Haastatteluita on tehty taas muutama lisää, mutta vielä pitäisi saada kuusi kasaan. Tai se olisi ainakin hyvä tavoite! On ollut kovin ihanaa huomata, miten mielellään useimmat hoitajat tulevat haastateltavaksi ja kertovat niin etnisyys/rotuasioista kuin sukupuolirooleistakin ,ja miten nämä aiheet heidän elämäänsä koskettavat. Osa on ihan kysynyt, että ’milloin on minun vuoro?’. Aikataulujen sumpliminen on ollut se kaikkein hankalin asia, hoitajat kun ovat luonnollisesti töissä ja työt tottakai pitää hoitaa, ja joku päivä työt loppuvat aikaisemmin ja joku päivä myöhemmin, enkä minä voi tietenkään sitä ennustaa. Joten esimerkiksi maanantaina odottelin neljä ja puoli tuntia osaston kahvihuoneessa, ennen kuin kuin päätin, että okei koska ketään ei näytä olevan tulossa lähden kotiin. Mutta kaiken kaikkiaan haastatteluiden tekemistä on helpottanut huomattavasti se, että työyhteisö pitää Aleksista ja arvostaa hänen työpanostaan, sillä hänestä on kuulemma todellista apua. Moni sairaanhoitaja on sanonut minulle, että älkää lähtekö takaisin Suomeen, me tarvitaan tuommoisia Aleksin kaltaisia hoitajia täällä Windhoekissa.

Tehdessä tutkimusta identiteetistä ja yrittäessä selvittää mistä toisten identiteetti koostuu, tulee väkisinkin mietittyä omaakin identiteettiä. Olen esimerkiksi pistänyt merkille, miten haluan täällä kaikille painottaa olevani suomalainen, en paikallinen valkoinen, enkä saksalainen enkä hollantilainen. Paitsi haastatteluissa myös muuten ihmisten mielipiteet ja asenteet valkoista väestöä kohtaan ovat käsin kosketeltavan negatiivisia, vaikka täällä ei mitään Etelä-Afrikan tyyppisiä mellakoita olekaan. Ja koska historiaa on lukenut ja eikä selvästikään sen vaikutus ole mihinkään kadonnut, sitä haluaa tehdä pesäeroa itsensä ja koko kolonialismin ja Apartheidin välille. En tällä tarkoita, että kaikki valkoiset täällä olisivat tänä päivänä rasisteja, mutta se on usein kuitenkin miten musta väestö asian näkee. Ja joskus käy väsyttämään, että ihmiset ajattelevat aina ensimmäiseksi sinut nähdessään, että no tuolla on ainakin törkynään rahaa. Sitä jotenkin haluaisi hirveästi selittää, että kotona mulla on oikeasti tiukkaa rahasta ja köyhänä opiskelijana ei ole varaa siihen ja tähän, mutta sitten kun vertaa että joku toinen asuu aaltopeltihökkelissä eikä omista kenkiä, niin siihen ne selittelyt sitten jää. Meitä ei ole onneksi ryöstetty, eikä moista tilannetta ole ollut lähelläkään, mutta vasta pari yötä sitten yksi suomalaistyttö ryöstettiin meidän kotiportilla, kun oli palaamassa reissusta puoli kuuden aikaan aamulla. Sinne meni passit, elektroniikka, luottokortit ja läppärin mukana lähes valmis kandityö.

Sirkusrintamalla menee ihan hyvin, mutta haasteilta ei myöskään ole vältytty. On ollut tappelua kesken harjoitusten, tyttöjen välistä porukoihin klikkiytymistä, jengitappelua ulkopuolisten lasten kanssa ja yleistä ADHD-atmosfääriä. Keskittymisvaikeuksia on erityisesti pojilla, joilla toihu menee sitten muiden kiusaamiseksi, kun ei jakseta odottaa vuoroa tai se mitä juuri tehdään ei jaksa kiinnostaa sata prosenttisesti. Ja tottakai muut provosoituvat tästä, ja sitten yhtäkkiä kiusaaja löydetään nurkasta itkemästä kun kukaan ei tykkää hänestä. Yritä siinä sitten selittää, että kyllä siihen riitaan aina kaksi tarvitaan ja että pitäisköhän sun ensin pyytää anteeksi sitä kepillä selkään hakkaamista... Sitten vois joku haluta sunkin kanssa tehdä jotakin. Joka tapauksessa esityspäivä Olof Palme Primaryn koululla lähenee, esiintymispaidat ovat lähes valmiit, glitter-hatut on hankittu ja kiusaamisenvastaista näytelmää harjoitellaan kovasti. Näytelmän lisäksi lapset esittävät myös akrobatiaa, kukkakeppitemppuja, rolabola-tasapainoilua, hula hulaa, tanssia, klovneriaa, taikatemppuja ja mitä kaikkea. Ihan alkaa itseäkin jännittää!

-----------------------------------------

Here in Windhoek the normal daily life is going fine but quite fast. We have enjoyed our time in the new house; we have warm water in the shower and our own kitchen. We have cooked a lot lately, for example pasta with scallops and fried sardines with oven-baked vegetables. It’s been quiet in the house this weekend, because most of the people were travelling in Swakopmund. Aleksi has been sick this week and therefore unable to go to work, but I have gone to the hospital almost every day because of my interviews. I still hope to get six more interviews done before we go home, at least that would be an ideal goal. Regarding the interviews I must say that I have been surprised positively how helpful and eager the nurses are to participate. Some of them have even asked ‘When is my turn to come?’ The scheduling is however a big problem, because naturally the nurses have to do their work and sometimes they are done earlier and sometimes later, and I cannot know their timetables in advance as they do not know them by themselves. For example on Monday I waited like four and half hours to catch someone before I just decided that I can’t wait anymore, I’m going home. But in general, the fact that Aleksi has adapted well into his work place and that his colleagues truly appreciate his work, has been really helpful for my interview project. Many of the nurses have asked if we could stay in Namibia that Aleksi could continue his career in the surgery theatre of the Katutura State Hospital.

When making this research, which is interested in other people’s identities, you automatically start to think your own identity. It’s funny how you start noticing that you what to underline for strangers that you come from Finland. I’m not German or Dutch or especially not a local white! During the interviews and otherwise I have realized how negatively the black population sees the whites (not of course all, but the majority), and because you know the history, you want to differentiate yourself from all that. Many have said that Apartheid still shows today, even there are no similar riots as in South-Africa at the moment. And it just is tiring to realize that because of your face and skin colour the people automatically and first of all think that ‘oh, she’s rich’. Gladly we haven’t been robbed, but it was only two nights ago when one of the Finnish girls were threatened with a knife on our doorstep, and she had to give away everything she had, the laptop, credit cards, passport and almost finished thesis.

The circus is going fine, but we have confronted a load of challenges as well. We have been forced to mediate fights during our practice, arguments of teenage girls, and once all the kids just disappeared because they had to go to defend their neighborhood from the other kids. So I would call it a gang fight. Couple of boys has a serious ADHD, and they often just start bullying others when they get frustrated. Suddenly you find this same boy crying in the corner and telling you that nobody likes him. So, then you just try to explain him that the argument always requires two and this boy should also apologize for beating the others with sticks… Anyways the performance day is approaching as we are going to the Olof Palme Primary School to have a show for 600 kids on the 17^th of July. We have practiced the anti-bullying play a lot, and the t-shirts and glitter hats for the performance are almost ready. Besides the play our show includes magic tricks, acrobatics, flower sticks and hula hula tricks, clownery, rolabola balancing, dancing and many other things. It’s gonna be an amazing piece of art!

Farewells and Midsummer festivities

Nonniin, menneellä viikolla on ollut aikalailla tasaista puurtamista sekä tutkimuksen että sirkuksen parissa. Olen saanut yhden ryhmähaastattelun ja yhden yksilöhaastattelun tehtyä, ja mielestäni ihan menestyksekkäästi. Olen fokusoinut tutkimuskysymystä lisää, koskettamaan ainoastaan hoitajia, joten ensimmäinen ryhmäkeskustelu täytyi ottaa vain taustatiedon ja treenin kannalta, mutta hylätä se lopullisesta tutkimusmateriaalista. Yritän nyt keskittyä enemmän hoitajien identiteettiin, rotu-, etnisyys- ja sukupuolikysymyksiin työpaikalla ja heidän kokemuksiinsa sekä mustina nuorina naisina, mutta myös sairaanhoitajina. Olen tutustunut hyvin leikkausosaston sairaanhoitajiin, ja monet ovat jo varanneet oman vuoronsa etukäteen milloin voivat haastatteluun. Joskus näinkin päin! Ei tarvitse maanitella. Haastatteluissa on myös käynyt ilmi, että naisilla on hyvin selkeitä ja vahvoja mielipiteitä, erityisesti liittyen luokka-asemaan ja etnisyyteen. Sukupuolirooleja ei niinkään koeta ongelmallisina, ainakaan samassa määrin.

Sirkuksessa on puolestaan ollut enemmän ongelmia, jotenkin taas ’African style’ haittaa aktiivista harjoittelua. Kahdesti on käynyt niin, että organisaation henkilökunta onkin laittanut puljun kiinni jo aiemmin, vaikka olemme sopineet edellisellä kerralla tulevamme pitämään sirkusta. Tämä on ikävää, koska he ovat myös kertoneet lapsille, että me olemme peruuttaneet treenit, ja tottakai lapset ovat sitten menneet kotiin. Näin oli käynyt myös eilen, mutta onneksi törmäsimme sattumalta yhteen sirkuslaisista, joka kävi sitten hakemassa muita. Mutta joka tapauksessa koko sähläykseen tuhraantui 45 minuuttia... Saimme onneksi jotakin tehtyä, puhuimme loppuesityksestä ja kiusaamisnäytelmästä, jonka lapset esittävät koululaiskiertueella. Näytelmän on määrä viestiä, kuinka kiusaaminen ei ole ratkaisu ja kuinka sirkuksesta voi löytää vaihtoehdon. Kuinka erilaiset ihmiset voivat sirkuksen avulla löytää jotakin yhteistä. Harjoittelimme myös mininäytelmien tekoa pienryhmissä samasta teemasta ja esitimme ne muille.

Näyttelijät odottavat esiintymisvuoroa / Waiting to get on the stage

Näytelmä menossa / Antibullying play on-going

Muutoin on ollut haikea viikko, sillä olemme joutuneet sanomaan monet hyvästit. Molemmat ruotsalaiset, jotka olivat läheisiä ystäviämme täällä, lähtivät viikonloppuna takaisin kotiin, sekä suomalainen Anni matkasi kahdeksi viikoksi pohjoiseen. Hänet näemme vielä ohi mennen, mutta samassa rysäyksessä hänen lähtönsä tuntui niin ikään haikealta. Koko talo tyhjeni, nyt olemme täällä Aleksin kanssa kaksin, lukuun ottamatta talon väkeä. Mutta yksinäisyyttä kestää vain viikon, sillä meidän täytyy muuttaa toiselle talolle, sillä meidän taloon muuttaa herrasväen sukulaisia Etelä-Afrikasta.

Hyvästeistä huolimatta juhannusta on kuitenkin juhlittu moneen otteeseen, ensin suomalaisittain juhannussaunalla perjantaina ja tiistaina tanskalaisittain. Suomalaiset tytöt olivat löytäneet span, jossa oli hyvä sauna, joten varasimme sen tunniksi perjantai-iltana. Oli harmittavaa, sillä taksikuskit eivät tienneet paikkaa ja olimme puolituntia myöhässä kun saavuimme paikkaan, mutta saatiimpahan edes puolen tunnin pikasaunat! Ennakko-ohjeina henkilökunnalle oli annettu lämmittää sauna niin kuumaksi kuin kiukaasta lähtee, ja tässä oli onnistuttu. 98 astetta riitti jopa suomalaisille. Vastaa ei tähän hätään löytynyt, mutta näissä oloissa koko sauna oli aikas luksusta! Tanskalaiseen juhannusperinteeseen puolestaan perehdyimme toissapäivänä. Perinteeseen kuuluen poltimme noidan (tanskalaistytöt olivat askarrelleet sellaisen puusta ja vanhoista vaatteista), ja meille tarjoiltiin myös ihanaa pohjoismaista ruokaa. Lihapullia, perunaa ja persiljakastiketta sekä salaattia. Oli aikas kotoisaa! Noidanpolttokokko toi lämpöä kylmään iltaan ja istuimme ulkona niin kauan kunnes osa suunnisti keskustaan baariin. Me ei tosin tällä kertaa jaksettu lähteä.

Spa in Namibian style

------------------------------------------

The last week has been full of work regarding my research, but also the circus workshops. I have been able to finish one group interview and one individual interview, but the transcriptions take still a lot of time. I have narrowed my research questions down to consider only nurses. Now I try to concentrate on the identities of the nurses, racial, ethnic and gender matter in their work, and generally on their experiences as young black females, but also as nurses. I have had a great chance to get to know with the nurses from the surgical ward, and they know me too, who I am and what I am doing there. Many of the more shy sisters have asked when is their turn to come to the interview! This feels very nice, like a confidence statement, as in the beginning most of them were not eager to take part. It has also been clear that these women have strong opinions and views in link to the multiethnic life and the relations of the social classes. The gender roles are perceived less problematic, which has been surprising for me.

In circus we have had more problems; once again the African style of doing things is messing things up... Twice we have been in the situation, in which the staff of the organization has cancelled our workshop despite the fact that we have had an agreement that we are coming for the circus. This is especially frustrating, because they have told the kids that we have cancelled and naturally the children have gone home. This was the case also yesterday, but luckily we met one of the girls from circus by accident, and she went to get the others. Still the whole thing took 45 minutes, and we had no time to do everything we had planned… However, we talked about the final performance and the anti-bullying play the kids are going to perform in the school tour. We also planned and practiced mini plays in small groups on the same theme and acted them to the others.

Otherwise it has been quite melancholic and sad week, as many nice people have left the house and travelled home. Both Swedes left last weekend, and they were our closest friends here. Also Finnish Anni travelled to the North to work there couple of weeks. She we will see again quickly before she flies back to Finland in mid-June, but as everybody are leaving at the same time it feels very empty and quiet now in the house. It’s just me and Aleksi here at the moment. But this loneliness doesn’t last for long as we have to move to the other house in the end of this month as well. Our host family wants the house to be empty as their relatives from South-Africa are coming to stay here, so we have to pack our bags.

Despite of all farewells we have celebrated both Finnish and Danish Midsummer this week. First on Friday we had booked a sauna in one spa that the Finnish girls had tested beforehand and found being quite alright. The booking was only for an hour, and our taxi drivers did not know where the place was located, so when we arrived the spa we were already half an hour late. But even a super-fast sauna felt really a luxury! The instructions for the staff had been to warm up the sauna as hot as possible, and they did succeed with this. 98 degrees was totally enough for us. Day before yesterday was the Danish Midsummer, and the Danish girls had prepared a nice Nordic meal for us in the other house: meatballs, potatoes and parsley sauce. Yummy! According to the tradition, we also burned a witch (which the girls had built from wood and old clothes). The bonfire warmed us up the whole evening, even if it was very cold outside. Must say that everything was very cozy!

From surgery theatre to safari

Onpa taas ollut jännää viime päivinä. Sirkuksessa torstaina jatkettiin draamaa ja ylipäätään leikittiin improvisaatio- ja näytelmäleikkejä. Lisäksi pääsin Aleksin mukana Katuturan sairaalalle pällistelemään leikkassalin menoa. Näytin aika prolta kaikki hoitajatamineet päällä, luulipa yksi lääkäri mua valvovaksi hoitajaksikin : ) Pääsin seuraamaan keskenmenon jälkeisiä kaavintoja sekä yhtä paikallispuudutuksessa tehtyä hematooman puhkaisua/hoitotoimenpidettä. Joku osaisi varmasti selittää hematooman fiksusti, mutta mulle se näytti vaan jumalattoman isolta patilta tai paiseelta. Potilaalla oli se alaselässä ja kokoa oli mun kahden nyrkin verran!! Paikalla oli tässä hematoomaleikkauksessa vain kirurgi ja Aleksi hoitajana sekä mä, eli kun kahdella muulla oli kädet täynnä mä sitten availin käsinepaketteja ja antelin milloin mitäkin... Olin kyllä aika kauhuissani, kun ei mulla ole tietenkään mitään tietoa leikkaussalin extratarkoista hygieniakäytännöistä, mitä nyt Aleksi oli ohjeistanut, mutta eipä se tuntunut olevan niin nokonnuukaa... Lääkäri ei halunnut itse käyttää suojamaskia, kun oli kuulemma allergiaa ja tarvitsi aivastella. Eikös silloin just sitä maskia pitäs nimenomaan käyttää? Näin kuitenkin miten patti puhkaistiin, puhdistettiin ja ommeltiin takaisin kiinni. Ja gynekologisessa salissa kaavintoja tehtiin aikalailla liukuhihnalta. Maksimissaan puoli tuntia per tapaus ja seuraavaa sisään. Pääsinpä mä sielläkin tosi toimiin, kun instrumenttihoitaja, mukava iäkkäämpi täti, vaan koppas mut kainaloon ja käski kaataa milloin siitä ja milloin tästä pullosta tähän ja tähän astiaan... Huh huh.

Viikonlopun ohjelmassa oli vihdoin kauan odotettu safarimatka Etoshan kansallispuistoon. Lähdimme perjantaina aamu-neljältä ruotsalaisten ja kolmen saksalaistytön kanssa pikkubussilla kohden pohjoista: matka kesti varmaankin 6-7 tuntia. Olimme kuitenkin hyvissä ajoin perillä ja ehdimme nähdä monenlaisia antilooppeja ja seeproja matkalla leiripaikalle. Leirintäalue oli varsin viihtyisä, suihkut ja vessat oli ok sekä ruuanlaittoon oli hyvät mahdollisuudet. Lisäksi alueella oli ravintola, josta sai erinomaista aamiaista. Alunperin oli kyllä tarkoitus kokota ihan omat aamiaiset, mutta yöllä olivat jonkin sortin mäyrät tuhonneet meidän kaasulieden, joten eipä siitä sitten tullut mitään. Illalla autokuskimme ja safarioppaamme kuitenkin pyöräytti meille maistuvat curry-kanat, joka maistui entistä paremmalle kun koko päivänä ruokahuolto oli ollut vähän mitä sattuu. Muutenkin tulin vähän elettyä snacksien voimalla kun ruokaa sai kaksi kertaa päivässä, aamulla aamupalan joka oli onneksi tuhti ja myöhemmin kuuden jälkeen illalla. Lauantai-iltana grillasimme nuotiolla ja saimme myös herkullista lihapataa kurpitsoiden kera. Yövyimme teltoissa lähellä eläinten juomapaikkaa, jossa auringonlaskun aikaan kävi kova kuhina. Näimme kerralla varmaankin 30 norsua ja sarvikuonoja. Kävipä yksi leijonakin yrittämässä samalla lammella, mutta sarvikuonot ajoivat sen ronskisti tiehensä. Koko reissulla kaiken kaikkiaan tapasimme kirahveja, seeproja, gnuita, hyppygaselleja, oryxeja (mikä lienee suomeksi?), kuduja, sarvikuonoja, yhden Pumban, norsuja ja joitakin emun tapaisia isoja lintuja, jotka eivät osanneet lentää. Kuulimmepa myös hyeenojen mehevän naurun. Saalistajat pysyttelivät piilossa, mutta hyviä kuvia silti saatiin.

------------------------

It’s been quite exciting few days again. At the circus practice we have continued with drama, on Thursday’s workshop we played a lot of drama and improvision games. Furthermore, I got the chance to go to see how things are done at the surgery ward of Katutura State Hospital. One day I just went with Aleksi, I dressed like a proper theatre nurse, and must say that I looked really pro with the green clothes and masks and everything. One doctor even thought I was the controlling nurse of the surgery : ) I was following the curettages (after miscarriages) in the gynecological theatre and one hematoma surgery. Someone could probably explain hematoma better, but for me it just seemed like a big lump or blain. The patient had it in his lower back and it was twice of the size of my fist!! In this local anesthesia surgery there were only the surgeon and Aleksi as a nurse plus me, so when the two others were occupied I had to open the glove packages and once in a while give this and hand that. I was little bit nervous about this, because naturally I don’t know the hygiene practices of the surgeries very well, only something that Aleksi has told me, but apparently it was not so strict. The doctor himself did not want to use the mask as he had some allergy and he needed to sneeze once in a while. So the mask would be just on the way… Hmm, isn’t it the time when you especially should use the mask? However, I saw how the lump was cut open, cleaned and stitched. And in the gynecological theatre the curettages were done quite fast, in hour and half we had four patients. And of course I also had to scrub in this theatre as the instrument nurse just told me to take that bottle and pour it into that container and from the other bottle to that container… Must admit that I was little bit scared.

From Friday to Sunday we were on the safari trip in Etosha National Park. Finally! I had waited this for so long! We left at four in the Friday morning and drove 6-7 hours up to North. When we reached Etosha we had plenty of time to see antilopes and zebras before we had to build our camp in the Halali camping site. The camping site was quite cozy, the showers and toilets were ok and there was a good kitchen where to cook food. There was also a restaurant serving really nice breakfast, although the first intention was to prepare the breakfast by ourselves, but as the badgers destroyed our gas stove during the first night we had to go with the plan b. In the evening our driver and safari guide cooked us nice curry chicken, which tasted even better as the food service happened only twice a day. Early in the morning and after sunset. In between we just had to rely on our snacks, cookies and crackers not to starve. But curry chicken was great same as the bbq and meat stew on Saturday. The camping site was just next to the water hole where the animals came to drink after dark, and in our first night we saw like 30 elephants at once as the whole group of them came for fresh water. At the same time we saw some rhinos and even one shy female lion, who tried to fit in the same pond. Nevertheless, despite the tries the rhinos pushed the lion back to the bushes. All in all, during our Etosha trip we met giraffes, zebras, gnus, springboks, oryxes, kudus, rhinos, one Pumba, elephants and some big birds like emus, which couldn’t fly. Oh and we heard the hyenas laughing. The predators stayed hidden, but we got other great photo material.

Stuff about research and food

Anteeksi hiljaiselo, ei ole tullut vähään aikaan kirjoiteltua. Olen kuitenkin vihdoin päässyt alkuun haastatteluiden tekemisessä, sillä ensimmäinen ryhmäkeskustelu on purkissa. Ryhmä muodostui neljästä lääketieteen opiskelijasta, joista yhteen Aleksi oli tutustunut sairaalalla. Tämä tyttö oli ollut kiinnostunut tulemaan haastatteluun, joten otin häneen yhteyttä ja pyysin kysymään pari kaveria mukaan. Kaikki meni paremmin kuin hyvin, sillä olin jo ajatellut että mikäli ryhmän kokoonsaaminen muodostuisi liian ongelmalliseksi tekisin yksinkertaisesti yksilöhaastattelun. Sain kuitenkin huomata, että ihmisistä saa enemmän irti, kun he jutustelevat yhdessä ystäviensä kanssa verrattuna siihen, että he yksin vastailevat kysymyksiin. En kuitenkaan tiennyt mikä tilanne oli, ennen kuin menin paikan päälle opiskelija-asuntolalle. En ollut tietoinen muista osanottajista, paikasta tai ylipäätänsä mistään! Lisäksi taksikuski ei tiennyt yhtään mihin hänen piti minut viedä, joten alkutunnelmat olivat vähän sekavat. Loppujen lopuksi olin kitenkin todella tyytyväinen koko settiin. Sain vastauksia, tytöt puhuivat paljon, ja heillä oli selkeitä näkemyksiä. Litterointi on hidasta, mutta oikeastaan aika mukavaa puuhaa, kun voi käydä tilannetta uudelleen läpi.

Viikko on ollut myös hyvin sirkuksentäyteinen. Alkuviikosta rakensimme Aleksin kanssa pari kukkakeppien prototyyppiä ja innoistuin sitten harjoittelemaan jopa kuusi tuntia päivässä, ja osaan jo ehkä kolme tai neljä temppuakin! En ole aiemmin hirveästi jaksanut perehtyä sirkustekniikoihin, mutta nyt olen katsonut Youtubesta tutoriaaleja kukkakeppitemppuihin ja näin sosiaalisen sirkuksen termein voi ihan sanoa kokevansa ’voimaantumisen’ tunteita ja onnistumisen iloa. Selkeästi olen nyt löytänyt sirkuksen alalta sen mun oman jutun. Lisäksi olin Aleksin mukana Home of Good Hopella pitämässä työpajoja sekä perjantaina että lauantaina. Perjantain ohjelmassa oli draamaa ja näyttelemistä, mistä lapset tykkäsivät kovasti. Leikimme mm. leikkiä, jossa jokainen sai vuorollaan istua ”sad”, ”happy” ja ”angry” –tuoleilla. Kussakin tuolissa piti esittää kyseisiä tunnetiloja, ja ah, kyllä se sitten olikin hauskaa. Kaikki nauroivat ihan vedet silmissä. Puhuimme myös vakavia, nimittäin käsittelimme koulukiusaamista, ja lapset saivat kertoa esimerkkejä elävästä elämästä. Kuulimme hyvin klassisia tarinoita nimittelystä, uhkailusta, tavaroiden varastamisesta, mutta myös väkivallasta ja jopa puukkotappeluista. Pohdimme myös ratkaisuja näihin tilanteisiin. Päätimme, että esityksessämme heinäkuussa (kierrämme siis parilla ala-asteella) esitämme anti-bullying näytelmän, johon yhdistämme sirkusta vaihtoehtona kiusaamiselle.

The Golden Wings Circus

Toinen työpajamme oli ennemminkin askartelua, sillä rakensimme lisää tarvikkeita, tarkemmin ottaen keiloja ja kukkakeppejä. Liekö johtunut viikonlopusta, mutta lapset olivat ihan sekapäisen vallattomia, juoksivat ympäriinsä ja kiljuivat, eivätkä juuri jaksaneet keskittyä. Olipa meillä pari ikävää riitatilannettakin, joissa täytyi palata kertaamaan sirkuksemme sääntöjä muiden kunnioittamisesta, kuuntelemisesta ynnämuusta. Täytyi ihan painottaa, että ei me voida mennä paasaamaan muille, ettei saa kiusata, jos me itse tehdään sitä sirkustreeneissä... No, saatiin kumminkin välineet askarreltua ja vähän niitä kokeiltua, joten loppu hyvin kaikki hyvin.

Keilat ennen maalausta / Clubs before painting them

Uudet kukkakepit! / New flower sticks!

Seuraavaksi täytyy kertoa vähän ruuasta, koska se nyt vain on koko elämän suola! Viime viikonloppuna, kun Aleksi oli töissä, pääsin parin muun suomalaisen mukaan Katuturaan syömään perinteiseen ravintolaan. Tilasimme maissipuuroa lihapadan kera, ja voi taivas kun oli hyvää! Maissipuuro tarjoiltiin isoina, tahmeinä kökköinä, jota otettiin käteen ja sitten kastettiin soossiin. Nami nami. Oli taas parasta ruokaa vähään aikaan! Lisäksi olimme Erican ja Andreaksen kanssa yhtenä iltana illallisella Joe’s Beer Housessa, joka tarjoilee erilaisia (meille) eksoottisia lihoja. Söin sitten lihavartaan, jossa oli kolmea eri sorttia antilooppia, seepraa ja krokotiilia. Muut maistuivat hyvin paljon riistalle, mutta krokotiili oli jännä tuttavuus, sillä rakenne oli niin kuin kalassa, mutta maku lähempänä rasvaista kanaa. Lisukkeena oli jälleen maissipuuroa sekä salaattia, johon en tosin ripulin pelossa uskaltanut koskea...

Syömässä krokotiilia ja seepraa / Eating crocodile and zebra

Jottei olisi turhan eksoottiset ruuat koko ajan, olemme syöneet myös paljon lettuja tällä viikolla. Ensin juhlittiin kahden suomalaistytön läksiäisiä toisella talolla, ja tanskalaiset olivat näihin pippaloihin loihtineet herkuiksi mahtavia lettuja jäätelön ja hedelmien kera. Eilen Erica puolestaan väsäsi niin sanotun ”pancake birthday caken” minulle: he kun olivat viime viikonloppuna Swakopmundissa ja täten missasivat synttärini. Joten pitihän niitä sitten juhlia uudelleen, ja vieläpä Ruotsin kansallispäivänä! Pancake birthday cake sisälsi siis kasan lettuja, joiden väliin tungettiin kaikkea mahdollista suklaasta ja vaniljamoussesta mansikoihin ja ananakseen, ja sitten sitä leikattiin normaalin kakun tapaan. Ja kyllä oli taas hyvää. Ei siis täällä ainakaan nälkää ole nähty :D

Pancake birthday cake

----------------------------

Sorry for the silence, I haven’t written for a while... However, I have successfully started my research as the first group interview is done. It was a group of medical students I interviewed, and one of them was Aleksi’s colleague from the hospital. This girl had been interested to participate from the beginning, so I contacted her and asked her to bring couple of friends with her. Everything went actually better than I expected, because at some point getting several people to come to the same place at the same time seemed quite a challenge. I was ready to make it an individual interview, but things turned just as I wanted. I also noticed that people are more eager to speak when they are with their friends, compared to the alternative that there would be only them answering the questions. Nonetheless, I did not know what the situation was before I went to the medical campus of University of Namibia. I wasn’t aware of the other participants, interview place or anything else. In addition, the taxi driver did not know where he was going, so it didn’t start so smoothly…At this point I’m, however, very content and happy how things turned. The girls talked a lot and they had clear opinions about things I asked. Transcribing that I’m doing now, is very slow, but actually I like it a lot, because I can go through all things said, and listen them carefully.

The week has also been full of circus. First we built some flower sticks with Aleksi, as prototypes, and I got so excited that I started practicing the tricks in a serious sense. And I can do already maybe three or four tricks!!! Before I haven’t been so interested about the circus techniques, but apparently this flower stick is my thing among all circus things. I have watched flower stick tutorials from Youtube, and with social circus terminology I could actually say that I have felt the feelings of ‘empowerment’ and the joy of success. Furthermore, I have been at the Home of Good Hope with Aleksi running two circus workshops this week. On Friday we had drama as a theme, and the kids loved it! For example, we played this one game, where there were three chairs, each of them having a certain emotion (sadness, happiness and anger). Everybody could in their turn act as the chair they were sitting on showed. And this gave us lot of laughs J Nevertheless; we had also a serious talk about bullying at school as we want to make an anti-bullying tour for the primary schools here in Windhoek. When the children told examples of bullying we heard very classic stories of calling names, stealing, threating, but also fights with lot of violence, even with knives. Part of the discussion we talked about how these kinds of bullying situations could be solved. We decided that in our performance we perform a play about bullying, in which the circus can act as an alternative for it.

The second workshop was more or less crafting as we built more equipment (clubs and flower sticks) for our circus group. I don’t know if it was because of the weekend or what, but kids were unmanageable. They ran and screamed all over the place, and were unable to focus on basically anything. We also had couple of situations, when we needed to go back to basic discussion on the rules of our circus: respecting others, listening and no fighting. We tried to point out that we cannot go to the schools to spread the word of non-bullying, if we bully others in our circus practice! Well, anyway, we succeeded to finish the flower sticks and juggling clubs, so in the end, it was a good session.

Next I’m going to tell you about the food, because it is so important and joy-giving part of life. Last weekend when Aleksi was working, I and couple of other Finnish went to Katutura to eat in this traditional restaurant. And wow, what amazing food we got there! We ordered corn porridge with meat stew, which was eaten by hand. The porridge was so sticky that you could take it to hand and dip it to the sauce. Yummy! Must say that it was the best food for a long time. Moreover, we had one day a dinner with Andreas and Erica in this restaurant Joe’s Beer House that served different kinds of African meats. So I ended up tasting three types of antelope, crocodile and zebra. The others tasted very much like Finnish game meat, but the crocodile was quite strange. Texture was like fish, but the taste reminded me more of chicken. As side dishes we had corn porridge (again) and salad, which I was too afraid to eat. I definitely did not want to get diarrhea!

And not to have too exotic diet all the time, we have also eaten lot of pancakes this week. First we had a farewell party for two midwife students in the other house, and the Danish girls had prepared great amount of pancakes with ice cream and fruit. Yesterday instead, Erica baked the so-called ‘pancake birthday cake’ for me as she and Andreas missed my birthday last weekend, when they were in Swakopmund. So it was natural to celebrate again, especially on the national day of Sweden! The pancake birthday cake meant the huge pile of pancakes and chocolate and vanilla pudding between with pineapple and strawberries. Then you just cut the cake like a normal cake! J And once more it was very delicious… 

"Are you living on Fidel Castro Street..?"

Ensimmäinen asia, jota täällä hämmästelin, oli kadunnimet. Olisiko mukavaa asua Fidel Castro Streetillä tai Robert Mugabe Avenuella? Lisäksi täällä on monia katuja nimetty suurten eurooppalaisten säveltäjien mukaan. Aina mennessämme taksilla kotiin, pitää kuskille sanoa ”Puma gas station at Bach Street”. Ihan meidän kulmilta löytyy niinikään Beethoven Strasse, Mozart Street kuin jopa Griegin mukaan nimetty katu. Harmittavasti Sibeliusta en ole löytänyt! On myös hassua, miten osa kaduista on saksaksi (strasse), osa englanniksi (street) ja osa afrikaansiksi (straat?).

Ei niin hassu juttu kävi tiistaina, kun nyrjäytin nilkan L Tulin pimeässä rappusia alas kauppakassien kanssa, enkä muistanut alimmaista porrasta. Tulin sitten mukkelismakkelis nilkkani päälle, onneksi sattuu samassa talossa asumaan puolentusinaa sairaanhoitajaa ja kaksi lääkäriä. Diagnoosina oli kuitenkin vain joku ristisidevamma, ei murtuma, koska linkuttaen on pystynyt kävelemään. On jalassa tosin iiiiiso mustelma, mutta ostamani nilkkatuki ja yksinkertaisesti lepo ovat auttaneet, ja kävelykin alkaa jo olla suht normaalia. Pidän tukea kuitenkin vielä varmuuden vuoksi, enkä lähde nyt pitkille patikkareissuille!

Ekstrahuolta aiheutti alkuviikosta myös meidän veski. Ei nimittäin vetänyt ollenkaan. Talon väki kutsui sitten putkimiehet paikalle, ja nämä onkivatkin putkistosta puoli muovikassillista puun juuria. Ei ihme ettei vetänyt! Ei ilmeisesti ollut ensimmäinen kerta kun pihan sitruunapuut hakivat viemäriverkostosta lannoitetta, kun heti tiedettiin missä ongelma piili... Ilmankos puut kasvavatkin niin komeasti ja tekevät niin paljon sitruunoita. Vessaepisodi oli kuitenkin pientä, eikä sitä kestänyt kuin vuorokauden verran. Olemme sen sijaan keskittäneet energiaa mm. sirkuskeilojen askarteluun. Limsa- ja vesipulloista saa erinomaisia keiloja, kun sisälle laittaa puukepin ja ruuvaa kiinni. Saimme myös paikallisesta pyöräliikkeestä ilmaiseksi pyörän sisäkumeja, jolla voimme päällystää puiset osat, ettei tule tikkuja sirkustaiteilijoiden käsiin. Suunnitelmissa on myös hankkia jostakin spray-maalia ja maalata keilat pirteillä väreillä.

Sirkuskeilat / Juggling clubs

Kävimme tällä viikolla Suomi-porukalla syömässä eräässä saksalaisessa linnaravintolassa kukkulalla, josta oli upeat näköalat auringon laskiessa. Ravintola oli melkoisen fancy, niin fancy, ettei meillä ollut varaa syödä sisätiloissa. Ainoastaan ulkoterassilla, jonne tarjoiltiin vain pikkupurtavia. Lopussa odotti kuitenkin yllätys, kun totesimme laskun saatuamme että ruokalistan hinnoissa ei ollut mukana veroja. Eikä tietysti 15 prosentin tippiä. Kaikki siinä sitten tyhjensivät lompakkonsa, ettei tarvinnut kenenkään jäädä tiskaamaan. Ruotsalaiset ystävämme olivat myös yhtenä iltana kutsuneet kylään miehet, joihin olimme farmireissulla tutustuneet. Nämä kaksi miestä, noin 50-60 vuotiaita, innostuivat sitten kertoilemaan Apartheid-ajoista, kuinka kauppaan ei voinut mustana mennä sisälle: vain pienestä luukusta huudeltiin sisään ja kerrottiin mitä haluttiin ostaa. Miehet olivat kuitenkin oikein innostuneita ruotsalaisesta fikasta ja kokosbollareista, ja he kyselivät paljon elämästä Pohjoismaissa. Palkoista ja eläkkeistä ja ylipäätään miten meillä esimerkiksi terveydenhuolto pelittää. Myös Ruotsin historia viikinkeineen päivineen sekä Suomen sodat käytiin tarkkaan läpi.

Auringonlasku linnaravintolalla / Sunset in the castle restaurant

Kuun viimeinen viikonloppu sattuu täällä olemaan aina ns. payday eli palkkapäivä. Koko kaupungin työläisten palkat siis maksetaan yhdellä rysäyksellä. Tämä ilmiö saa koko kaupungin sekaisin, ostoskeskukset ovat täynnä ihmisiä ja niin kuulemma myös sairaalat. Katuturan sairaalaan tuodaan öisin paljon puukotettuja ja ammuttuja ihmisiä: erityisesti valkoihoisena kannattaa siis pysytellä kotosalla pimeän aikaan. Tänä viikonloppuna menoa kuitenkin rauhoitti Namibian voitto Mosambikista jossain Afrikan jalkapallo-cupissa. Kaikki olivat siis hyvällä päällä, ja harvemmilla oli ehkä fiilistä puukotella ketään, kun vain yhteisesti juhlittiin urheilumenestystä. Mutta tuli vain mieleen, että onko se pakko kaikille maksaa samana päivänä, jos kaikki sitten sekoaa yhtä aikaa? Hämmästyttää kummastuttaa pientä suomalaista kulkijaa tämmöinen...

Ilmat täällä ovat kylmentyneet hurjasti, ja öisin on untuvapeitto, villatakki ja univillasukat tarpeen pyjaman lisäksi. Katsotaan kuinka kylmäksi menee sitten sydäntalvella heinäkuussa! Ja pakko sanoa, että kalaa on ikävä!! Täällä syödään koko ajan lihaa (todella maukasta lihaa kylläkin), mikä toisaalta on hyvinkin ymmärrettävää, kun monet heimot ovat vuosisatoja eläneet karjankasvatuksella ja vielä nykyäänkin sillä suurelta osin ansaitsevat elantonsa. Yksi tälläinen heimo on Hererot, joiden naiset käyttävät kauniita perinnepukuja vielä nykyäänkin ihan arkivaatteena. Näistä puvuista tulee vähän mieleen romaninaisten valtavat mekot, vaikka Herero-mekot ovatkin paljon värikkäämpiä, eivätkä sisällä glitteriä. Herero-naisten perinneasuun kuuluu niinikään päähine, joka symbolisoi lehmän sarvia. Hereroilla on hyvin verinen historia, sillä saksalaisten aikana kun maata riistettiin alkuperäisväestöltä, tämä heimo pisti kunnolla kampoihin ja julisti jonkun sortin sodan siirtomaaisäntiä vastaan. Tästä seurasikin Hereroiden joukkoteurastus ja heimo melkein hävisi sukupuuttoon. Nykyään hererot eivät kuitenkaan ole läheskään pienin heimo, ja ymmärtääkseni heidän maanomistusoikeutensakin on suht hyvissä kantimissa.

-------------------------------

First thing that seemed funny and weird to me here was the street names. Would it be lovely to live on Fidel Castro Street or Robert Mugabe Avenue? Many streets also hold the names of great European composers. Every time we go home by taxi, we say our destination to be “Puma gas station on Bach Street”. Very close to our home there are also Beethoven Strasse, Mozart Street, even Norwegian Grieg has his own road here. Nevertheless, I haven’t been able to find Sibelius! Furthermore, I find it funny that part of street names are in German (strasse), part of them are in English (street) and part of them in Afrikaans (straat?).

Not so funny thing happened on Tuesday when I twisted my ankle L It was dark, I had many grocery bags with me and of course I didn’t remember the last step of the stairs. Naturally I landed on my ankle, but it was fortunate that I had plenty of nurses and doctors around me! The diagnosis was luckily not a fracture, but maybe something related to the ligament. I have been able to walk slowly with a bandage that holds the foot still, and it starts to be much better now. But no long hiking trips for me at the moment, please.

Our toilet caused some extra trouble this week as well, as it stopped cooperation and did not want to flush and absorb stuff anymore. Well, the plumbers were called and they somehow removed a half a plastic bag of roots of the trees from the pipes. Not a surprise that lemon trees in our yard are growing so well and making so many lemons, if they take their fertilizers from the sewers… But now the toilet works again, and this whole episode took only like 24 hours. So all in all, we have been able to focus our energy to other things as well, like building new circus equipment. Empty soda and water bottles are very practical: they can be recycled to become juggling clubs when put together with a wooden stick. A local bike store donated some inner tires for us so we can use the rubber to avoid scratches and sticks in the hands of the circus artists. We are also planning to paint the clubs with spray-paint.

Our Finnish group visited one evening in a German castle restaurant. The castle was located in a hill, so the views during the sun set were amazing. The restaurant was so fancy that we poor students couldn’t go inside, but we had to stay in the terrace, where they served only “light foods”. In the end, there was, however, a surprise waiting for us: the taxes were not included into the prices told in the menu. And of course there was the 15 % tip we had to also pay. So everybody ended up empting their wallets that we would not need to stay to do the dishes… On Tuesday our Swedish friends had also invited the men from the farm for the Swedish fika (coffee and coconut and chocolate balls). These two men in their 50s or 60s were very eager to tell about the Apartheid times, how you could not go inside a store, you just had to shout through a small window what you would like to buy. It was very interesting to hear these personal experiences! In addition, they asked a lot about the life in Nordic countries, pensions and salaries, social security system and how the health care functions. Also the Swedish history with Vikings and all, and the Finnish wars raised many questions in these men.

The last weekend of the month is here always the so-called pay-day, all the workers of Windhoek receive their salaries. The whole city goes crazy, the shopping malls are full of people, and my nurse friends tell me that so are the hospitals. The ambulances bring many stabbed and shot people to Katutura hospital during this weekend, so especially as a White it is a good idea to stay at home after dark. This weekend was, however, maybe little bit calmer, because Namibia had won Mozambique in some football game. Everybody was so happy about this sport success as unified Namibians that perhaps it moderated people’s eagerness to stab others. But I was just wondering if it is necessary to pay everybody at the same time as it leads to the whole city going mad at the same time…

The weather here has become all the time colder and colder. At night I have to wear woolly socks and jumper + pyjamas. We will see how cold it gets in the mid-winter in July. And another thing, I just must admit that I miss fish! People here eat meat all the time, which is quite logical regarding the history of growing cattle among several tribes (or minorities). One of these minorities is called the Hereros, whose women even today wear their traditional dresses. These dresses remind me a bit of the clothes of female Roma people in Finland, although the Herero dresses are more colourful and do not include any glitter. The crucial part of this traditional outfit is the certain type of hat, which symbolizes the horns of a cow. The Herero tribe has also very bloody history as they revolted against the colonizers during the German colonial rule. The Germans took over most of the lands that belonged to the indigenous peoples, and the Hereros fought back as the land was a necessity for their cattle and the style of living. Nevertheless, the conflict ended with the mass slaughter of the Hereros, and the whole tribe almost died out. Today this minority is, however, doing quite well, both in numbers and regarding their rights of land ownership. 

Timetables with an African Twist

Ulla-Kaisa tässä taas terve! Alkuviikko on mennyt paljolti lueskellessa kouluartikkeleita sosiaalisesta representaatiosta ja intersektionaalisuudesta, sillä niinä päivinä kun Aleksi ja muut talon hoitajat ovat töissä (eli ma-to) ei ole ollut kamalasti muuta ohjelmaa. Toisaalta ihan hyvä näin, että saa hommiakin tehtyä. Tutkimuksen osalta on toisaalta ihan hyvät fiilikset, tutkimusluvat sairaalalle on luvattu järjestää ja joitakin vapaaehtoisia haastateltavia on jo ilmaantunut. Toisaalta on vähän malttamaton olo, kun mitään kunnon hommia ei ole saanut alkuun. Mutta haluan kyllä perehtyä esimerkiksi namibialaisiin heimoihin ja kieliryhmiin vielä tarkemmin ennen kuin lähden vetämään ainuttakaan ryhmähaastattelua. Olen nyt alustavasti pohtinut teemoja, joita haluan käsitellä haastatteluissa, mutta täytyy vielä konsultoida gradu-ohjaajaa Helsingissä.

Perjantai on perinteisesti ollut sirkuspäivä Home of Good Hopella, ja niin oli tarkoitus olla tälläkin viikolla. Oli sovittu, että lapset tulisivat koulun jälkeen klo 15 treeneihin, joissa oli määrä askarrella ja harjoitella jonglöörausta. Kymmenen aikaan meille kuitenkin soitettiin soppakeittiöltä, että lapsilla on joku erikoispäivä koulussa, eivätkä he ole tulossa ollenkaan syömään tänään. Sovimme siis johtajatteren kanssa, että työpaja siirretään lauantaille. Olimme kuitenkin lähes varmoja, että lapsia ei ollut informoitu perjantain peruuntuneista treeneistä, ja siksi päätimme käydä kolmen maissa tarkistamassa, ettei kukaan turhan päiten vartoa meitä sirkustelemaan. Kävikin ilmi, että sirkusryhmäläiset olivat paikalla, mutta hollantilaisilla oli jokin projekti menossa heidän kanssaan ja täten sirkus oli peruttu... Kun taas lauantaina menimme uudelleen sovittuna aikana, meille kerrottiin hyvin tomerasti, että viikonloppuisin syömässä käyvät vain pienimmät lapset, eivät siis sirkusryhmäläiset. Siis tässä taas voi todeta, että ajan ja paikan määreisiin täytyy oppia suhtautumaan with an African twist. Pällistelimme siinä sitten hyvän aikaa, ja onneksi isonmpiakin lapsia alkoi pikkuhiljaa valua paikalle. Saimme siis valokuva-albumien askartelupajan käynnistettyä. Pointtina oli, että lapset joista otetaan paljon kuvia päivittäin, mutta jotka eivät kuvia koskaan itse näe, saisivat muistoksi oman sirkusvalokuva-albumin.

Ahkeraa askartelua / creating the photo album

Aleksin 30-vuotissynttärit sattuivat torstaille ja niitähän tottakai juhlittiin moneen otteeseen. Keskiviikkona tarjolla oli synttärikakkua ja ruotsalaistakin ruotsalaisempia kokosbollareita J Muut olivat ostaneet Aleksille lahjaksi smoothie-makerin, tosin ehkä enemmänkin toiveenaan erilaisten drinkkien väsäys. Tehtiinkin satsi mitä erinomaisinta Amarula-sekoitusta ja seuraavan illan grillijuhlissa oli vuorossa Piña Colada. Torstaina todellakin grillattiin, kun olimme käyneet ostamassa Aleksin kanssa naapurikorttelin lihakaupasta armottoman määrän pihvejä, jotta kaikille riittäisi. Syntymäpäivän oli muistanut jopa Aleksin työkaveri Katuturan teho-osastolta, angolalainen Alex, joka oli loihtinut lahjaksi UPEAN paidan, jossa luki SUOMEKSI ’Afrikka on ylpeä sinusta’. Kyllä oli hauska ja liikuttava yllätys, tulin itse ihan kateelliseksi :D

Grillaustunnelmissa / Master chefs in the middle of bbq

Uusi hieno synttäripaita / Birthday t-shirt!!

Koska vastikään ensi-iltansa saanut elokuva Mad Max on kuvattu Namibian Swakopmundissa, täytyihän meidän sitäkin lähteä katsomaan. Perjantai-iltana lähes tulkoon kaikki taloltamme lähtivätkin ihmettelemään näitä komeita aavikkomaisemia Maeruan ostoskeskuksen leffateatteriin. Henkilökohtaisesti en oikein innostunut elokuvan autojen räjäyttelystä ja ihmisten seivästyksestä, mutta rehellisesti voin kyllä todeta, että maisemat olivat todellakin näkemisen arvoiset. Toivottavasti mekin tällä reissulla päästäisiin käymään Swakopmundissa! Tällä hetkellä on kyllä varattu matka safarille Etoshan kansallispuistoon, mutta kuuluisat hiekkadyynit olisi kyllä mahtavaa nähdä... Täytynee venyttää penniä, niin jos vaikka esim. heinäkuussa voisi tehdä reissun Atlanttin rannalle.

Kotikatu Roentgenstrassella / home street on Roentgenstrasse

Täällä ollessa on tullut automaattisesti verrattua monia asioita Addikseen ja Etiopiaan. Jotenkin kokemukseni Namibiasta ja Windhoekista ei ole vielä tähän mennessä ollut millään muotoa niin extreme, kuin viime vuotinen Etiopian reissu. Ensiksi silmiin pistää jo yksinkertaisesti kaupungin koko ja ihmisten ja autojen määrä. Tämä todella on harvaanasuttu maa. Lisäksi jotenkin länsimaalaisuus ja länsimainen elämäntapa on tunkeutunut tänne paljon syvemmin, ja täällä moni asia on paljon tutumpaa. Ehkä Etiopia on säilynyt uniikkina, koska siirtomaaherrat eivät sitä ole koskaan valloittaneet. Namibiassa taas on pitkät perinteet erilaisten ihmisten kontaktille, jos ajatellaan esimerkiksi lähetyssaarnaajia, saksalaisia ja englantilaisia siirtomaaisäntiä sekä Apartheidia Etelä-Afrikan alaisena. Suurempaa kulttuurishokkia ei siis vielä ole tullut, tosin aikaahan tässä on sellainenkin kehittää. Toki on täälläkin köyhyyttä ja kurjuutta, mutta sille myös vastapainoksi hienoja autoja ja taloja, ihmisillä kalliita vaatteita. Katutura, eli paikallinen köyhälistöalue, on ainut paikka koko Windhoekissa joka muistuttaa Addista. Addiksessa koko kaupunki oli täynnä aaltopeltihökkeleitä, täällä niitä näkee vain Katuturassa. Katutura on siis Apartheidin aikainen mustien asuma-alue, eikä siellä vieläkään pelaa viemäröinti tai vesijohtoysteemit. Täällä siis eriarvoisuuden ääripäät korostuvat: entinen valkoisten hautausmaa on hyvin hoidettu ja täynnä hienoja hautakiviä, kun taas Katuturan hautausmaa on muodostunut kedolle, jonka läpi kulkee suuri viemäriputki. Ja haju on sen mukainen...

----------------------------

It’s Ulla-Kaisa here again! I have been mostly reading the school articles about intersectionality and social representation during the days of the beginning of this week, as Aleksi and the other nurses of our house have been working. In an empty house there has not been much else to do, which is also good: at least the probability of me actually focusing on the readings is much higher this way. I’m feeling quite relaxed regarding my research as some local nurses from the hospital have already volunteered to participate in my interviews, and the lady organizing the work permits for nurses has promised to fix my research permits to the hospital as well. On the other hand, I feel a bit anxious, because nothing real has been done yet. Nevertheless, I want to learn more about for example the ethnic and lingual groups of Namibia before I start conducting any group interviews. But I have drafted some themes I would like to cover in the interviews, have to still consult my supervisor in Helsinki though.

Friday has traditionally been the circus day at the Home of Good Hope, and that was the intention this week as well. But in Africa the timetables very seldom hold, and you need to improvise in African style with an African twist J We had agreed that the kids would come to the circus after school around three. At ten we, however, received a call and were told that the workshop would be cancelled because of some kind of special day at children’s school. We came to an agreement that next day we could organize the planned workshop of joggling and making a photo album. On Saturday it first looked that the circus group would not come at all, but after waiting a while more and more of them appeared, and we could start creating the circus photo album. The point was that the kids who almost daily stand and smile in random people’s pictures could actually see the pictures taken and that these photos would stay for them as a memory of nice circus experience.

Aleksi’s 30th birthday happened to be on Thursday, and naturally we had to celebrate it several times. The others from our house had baked a birthday cake on Wednesday and our Swedish friends brought some very Swedish pastries, coconut balls, to the party. People had bought a smoothie-maker for Aleksi as a present, but apparently it was meant for more to make drinks than smoothies… We made really tasty Amarula drinks, and on the next day’s bbq party it was the turn of Piña Colada. For the barbeque we had bought terrible amounts of meat from the near-by meat shop, just to make sure that it was enough for everyone. But still, today was the first day after Thursday we didn’t eat the leftovers of the bbq. Aleksi’s colleague from the Katutura’s ICU, Angolan Alex, had also remembered the birthday as he delivered the birthday gift to Aleksi. An amazing t-shirt with the Finnish text ‘Africa is proud of you’! Do not ask where he had learnt Finnish, but nonetheless, it was the coolest I have seen in a long time.

Because the new movie Mad Max had been filmed in the desert of Swakopmund in Namibia, we had a good reason to go watch it to the cinema this week. It was almost everyone from our house who came with us to the movie theatre, which was located in the shopping mall of Maerua. In general, I didn’t much care about the blowing up of cars and killing of people brutally, but honestly I can say that the views were great. The desert and the sand dunes of Swakopmund were breath-taking. I really hope we could visit there during our stay in Namibia. So far we have planned to go to the safari to the Etosha national park in mid-June, but maybe if we save money a bit we could visit the shores of Atlantic Ocean in Swakopmund too.

While I have been here I have automatically compared many experiences with those I got in Addis Ababa, Ethiopia. Somehow in Namibia it has not been that ‘extreme’ as it was in Ethiopia last year. First of all, it’s notable how small the city of Windhoek actually is, and how few people and cars there are on the streets. This definitely is not a densely populated country with its 2 point something million inhabitants compared to the almost 90 million people living in Ethiopia. Furthermore, it feels that the Western living styles are here much more present; many things are similar as they are at home. Maybe the uniqueness of Ethiopia stems from the fact that it has never been colonized by the Europeans. On the contrary, Namibia has long traditions with “outsiders”. First came the missionaries, then German and British colonizers and finally it was the Apartheid time under the rule of South-Africa. Naturally you can find poverty and misery here as well, but it is balanced with fancy houses and cars and people wearing expensive clothes. Katutura, which is the local slum (or at least very poor area), is the only place in Windhoek that reminds me of Addis. Pretty much whole Addis consisted of sheet metal shacks, but here those can be seen only in Katutura. During Apartheid Katutura was the living area of the blacks and even today the sanitation and clear water are not self-evident there. Therefore, in Windhoek the extremes of inequality get highlighted: the previously white cemetery is kept in good condition with beautiful gardens and fancy gravestones, but alternatively the cemetery of Katutura has been established on the meadow, which is divided by a huge sanitation pipe. And you can imagine the smell…