"Are you living on Fidel Castro Street..?"

Ensimmäinen asia, jota täällä hämmästelin, oli kadunnimet. Olisiko mukavaa asua Fidel Castro Streetillä tai Robert Mugabe Avenuella? Lisäksi täällä on monia katuja nimetty suurten eurooppalaisten säveltäjien mukaan. Aina mennessämme taksilla kotiin, pitää kuskille sanoa ”Puma gas station at Bach Street”. Ihan meidän kulmilta löytyy niinikään Beethoven Strasse, Mozart Street kuin jopa Griegin mukaan nimetty katu. Harmittavasti Sibeliusta en ole löytänyt! On myös hassua, miten osa kaduista on saksaksi (strasse), osa englanniksi (street) ja osa afrikaansiksi (straat?).

Ei niin hassu juttu kävi tiistaina, kun nyrjäytin nilkan L Tulin pimeässä rappusia alas kauppakassien kanssa, enkä muistanut alimmaista porrasta. Tulin sitten mukkelismakkelis nilkkani päälle, onneksi sattuu samassa talossa asumaan puolentusinaa sairaanhoitajaa ja kaksi lääkäriä. Diagnoosina oli kuitenkin vain joku ristisidevamma, ei murtuma, koska linkuttaen on pystynyt kävelemään. On jalassa tosin iiiiiso mustelma, mutta ostamani nilkkatuki ja yksinkertaisesti lepo ovat auttaneet, ja kävelykin alkaa jo olla suht normaalia. Pidän tukea kuitenkin vielä varmuuden vuoksi, enkä lähde nyt pitkille patikkareissuille!

Ekstrahuolta aiheutti alkuviikosta myös meidän veski. Ei nimittäin vetänyt ollenkaan. Talon väki kutsui sitten putkimiehet paikalle, ja nämä onkivatkin putkistosta puoli muovikassillista puun juuria. Ei ihme ettei vetänyt! Ei ilmeisesti ollut ensimmäinen kerta kun pihan sitruunapuut hakivat viemäriverkostosta lannoitetta, kun heti tiedettiin missä ongelma piili... Ilmankos puut kasvavatkin niin komeasti ja tekevät niin paljon sitruunoita. Vessaepisodi oli kuitenkin pientä, eikä sitä kestänyt kuin vuorokauden verran. Olemme sen sijaan keskittäneet energiaa mm. sirkuskeilojen askarteluun. Limsa- ja vesipulloista saa erinomaisia keiloja, kun sisälle laittaa puukepin ja ruuvaa kiinni. Saimme myös paikallisesta pyöräliikkeestä ilmaiseksi pyörän sisäkumeja, jolla voimme päällystää puiset osat, ettei tule tikkuja sirkustaiteilijoiden käsiin. Suunnitelmissa on myös hankkia jostakin spray-maalia ja maalata keilat pirteillä väreillä.

Sirkuskeilat / Juggling clubs

Kävimme tällä viikolla Suomi-porukalla syömässä eräässä saksalaisessa linnaravintolassa kukkulalla, josta oli upeat näköalat auringon laskiessa. Ravintola oli melkoisen fancy, niin fancy, ettei meillä ollut varaa syödä sisätiloissa. Ainoastaan ulkoterassilla, jonne tarjoiltiin vain pikkupurtavia. Lopussa odotti kuitenkin yllätys, kun totesimme laskun saatuamme että ruokalistan hinnoissa ei ollut mukana veroja. Eikä tietysti 15 prosentin tippiä. Kaikki siinä sitten tyhjensivät lompakkonsa, ettei tarvinnut kenenkään jäädä tiskaamaan. Ruotsalaiset ystävämme olivat myös yhtenä iltana kutsuneet kylään miehet, joihin olimme farmireissulla tutustuneet. Nämä kaksi miestä, noin 50-60 vuotiaita, innostuivat sitten kertoilemaan Apartheid-ajoista, kuinka kauppaan ei voinut mustana mennä sisälle: vain pienestä luukusta huudeltiin sisään ja kerrottiin mitä haluttiin ostaa. Miehet olivat kuitenkin oikein innostuneita ruotsalaisesta fikasta ja kokosbollareista, ja he kyselivät paljon elämästä Pohjoismaissa. Palkoista ja eläkkeistä ja ylipäätään miten meillä esimerkiksi terveydenhuolto pelittää. Myös Ruotsin historia viikinkeineen päivineen sekä Suomen sodat käytiin tarkkaan läpi.

Auringonlasku linnaravintolalla / Sunset in the castle restaurant

Kuun viimeinen viikonloppu sattuu täällä olemaan aina ns. payday eli palkkapäivä. Koko kaupungin työläisten palkat siis maksetaan yhdellä rysäyksellä. Tämä ilmiö saa koko kaupungin sekaisin, ostoskeskukset ovat täynnä ihmisiä ja niin kuulemma myös sairaalat. Katuturan sairaalaan tuodaan öisin paljon puukotettuja ja ammuttuja ihmisiä: erityisesti valkoihoisena kannattaa siis pysytellä kotosalla pimeän aikaan. Tänä viikonloppuna menoa kuitenkin rauhoitti Namibian voitto Mosambikista jossain Afrikan jalkapallo-cupissa. Kaikki olivat siis hyvällä päällä, ja harvemmilla oli ehkä fiilistä puukotella ketään, kun vain yhteisesti juhlittiin urheilumenestystä. Mutta tuli vain mieleen, että onko se pakko kaikille maksaa samana päivänä, jos kaikki sitten sekoaa yhtä aikaa? Hämmästyttää kummastuttaa pientä suomalaista kulkijaa tämmöinen...

Ilmat täällä ovat kylmentyneet hurjasti, ja öisin on untuvapeitto, villatakki ja univillasukat tarpeen pyjaman lisäksi. Katsotaan kuinka kylmäksi menee sitten sydäntalvella heinäkuussa! Ja pakko sanoa, että kalaa on ikävä!! Täällä syödään koko ajan lihaa (todella maukasta lihaa kylläkin), mikä toisaalta on hyvinkin ymmärrettävää, kun monet heimot ovat vuosisatoja eläneet karjankasvatuksella ja vielä nykyäänkin sillä suurelta osin ansaitsevat elantonsa. Yksi tälläinen heimo on Hererot, joiden naiset käyttävät kauniita perinnepukuja vielä nykyäänkin ihan arkivaatteena. Näistä puvuista tulee vähän mieleen romaninaisten valtavat mekot, vaikka Herero-mekot ovatkin paljon värikkäämpiä, eivätkä sisällä glitteriä. Herero-naisten perinneasuun kuuluu niinikään päähine, joka symbolisoi lehmän sarvia. Hereroilla on hyvin verinen historia, sillä saksalaisten aikana kun maata riistettiin alkuperäisväestöltä, tämä heimo pisti kunnolla kampoihin ja julisti jonkun sortin sodan siirtomaaisäntiä vastaan. Tästä seurasikin Hereroiden joukkoteurastus ja heimo melkein hävisi sukupuuttoon. Nykyään hererot eivät kuitenkaan ole läheskään pienin heimo, ja ymmärtääkseni heidän maanomistusoikeutensakin on suht hyvissä kantimissa.

-------------------------------

First thing that seemed funny and weird to me here was the street names. Would it be lovely to live on Fidel Castro Street or Robert Mugabe Avenue? Many streets also hold the names of great European composers. Every time we go home by taxi, we say our destination to be “Puma gas station on Bach Street”. Very close to our home there are also Beethoven Strasse, Mozart Street, even Norwegian Grieg has his own road here. Nevertheless, I haven’t been able to find Sibelius! Furthermore, I find it funny that part of street names are in German (strasse), part of them are in English (street) and part of them in Afrikaans (straat?).

Not so funny thing happened on Tuesday when I twisted my ankle L It was dark, I had many grocery bags with me and of course I didn’t remember the last step of the stairs. Naturally I landed on my ankle, but it was fortunate that I had plenty of nurses and doctors around me! The diagnosis was luckily not a fracture, but maybe something related to the ligament. I have been able to walk slowly with a bandage that holds the foot still, and it starts to be much better now. But no long hiking trips for me at the moment, please.

Our toilet caused some extra trouble this week as well, as it stopped cooperation and did not want to flush and absorb stuff anymore. Well, the plumbers were called and they somehow removed a half a plastic bag of roots of the trees from the pipes. Not a surprise that lemon trees in our yard are growing so well and making so many lemons, if they take their fertilizers from the sewers… But now the toilet works again, and this whole episode took only like 24 hours. So all in all, we have been able to focus our energy to other things as well, like building new circus equipment. Empty soda and water bottles are very practical: they can be recycled to become juggling clubs when put together with a wooden stick. A local bike store donated some inner tires for us so we can use the rubber to avoid scratches and sticks in the hands of the circus artists. We are also planning to paint the clubs with spray-paint.

Our Finnish group visited one evening in a German castle restaurant. The castle was located in a hill, so the views during the sun set were amazing. The restaurant was so fancy that we poor students couldn’t go inside, but we had to stay in the terrace, where they served only “light foods”. In the end, there was, however, a surprise waiting for us: the taxes were not included into the prices told in the menu. And of course there was the 15 % tip we had to also pay. So everybody ended up empting their wallets that we would not need to stay to do the dishes… On Tuesday our Swedish friends had also invited the men from the farm for the Swedish fika (coffee and coconut and chocolate balls). These two men in their 50s or 60s were very eager to tell about the Apartheid times, how you could not go inside a store, you just had to shout through a small window what you would like to buy. It was very interesting to hear these personal experiences! In addition, they asked a lot about the life in Nordic countries, pensions and salaries, social security system and how the health care functions. Also the Swedish history with Vikings and all, and the Finnish wars raised many questions in these men.

The last weekend of the month is here always the so-called pay-day, all the workers of Windhoek receive their salaries. The whole city goes crazy, the shopping malls are full of people, and my nurse friends tell me that so are the hospitals. The ambulances bring many stabbed and shot people to Katutura hospital during this weekend, so especially as a White it is a good idea to stay at home after dark. This weekend was, however, maybe little bit calmer, because Namibia had won Mozambique in some football game. Everybody was so happy about this sport success as unified Namibians that perhaps it moderated people’s eagerness to stab others. But I was just wondering if it is necessary to pay everybody at the same time as it leads to the whole city going mad at the same time…

The weather here has become all the time colder and colder. At night I have to wear woolly socks and jumper + pyjamas. We will see how cold it gets in the mid-winter in July. And another thing, I just must admit that I miss fish! People here eat meat all the time, which is quite logical regarding the history of growing cattle among several tribes (or minorities). One of these minorities is called the Hereros, whose women even today wear their traditional dresses. These dresses remind me a bit of the clothes of female Roma people in Finland, although the Herero dresses are more colourful and do not include any glitter. The crucial part of this traditional outfit is the certain type of hat, which symbolizes the horns of a cow. The Herero tribe has also very bloody history as they revolted against the colonizers during the German colonial rule. The Germans took over most of the lands that belonged to the indigenous peoples, and the Hereros fought back as the land was a necessity for their cattle and the style of living. Nevertheless, the conflict ended with the mass slaughter of the Hereros, and the whole tribe almost died out. Today this minority is, however, doing quite well, both in numbers and regarding their rights of land ownership. 

Timetables with an African Twist

Ulla-Kaisa tässä taas terve! Alkuviikko on mennyt paljolti lueskellessa kouluartikkeleita sosiaalisesta representaatiosta ja intersektionaalisuudesta, sillä niinä päivinä kun Aleksi ja muut talon hoitajat ovat töissä (eli ma-to) ei ole ollut kamalasti muuta ohjelmaa. Toisaalta ihan hyvä näin, että saa hommiakin tehtyä. Tutkimuksen osalta on toisaalta ihan hyvät fiilikset, tutkimusluvat sairaalalle on luvattu järjestää ja joitakin vapaaehtoisia haastateltavia on jo ilmaantunut. Toisaalta on vähän malttamaton olo, kun mitään kunnon hommia ei ole saanut alkuun. Mutta haluan kyllä perehtyä esimerkiksi namibialaisiin heimoihin ja kieliryhmiin vielä tarkemmin ennen kuin lähden vetämään ainuttakaan ryhmähaastattelua. Olen nyt alustavasti pohtinut teemoja, joita haluan käsitellä haastatteluissa, mutta täytyy vielä konsultoida gradu-ohjaajaa Helsingissä.

Perjantai on perinteisesti ollut sirkuspäivä Home of Good Hopella, ja niin oli tarkoitus olla tälläkin viikolla. Oli sovittu, että lapset tulisivat koulun jälkeen klo 15 treeneihin, joissa oli määrä askarrella ja harjoitella jonglöörausta. Kymmenen aikaan meille kuitenkin soitettiin soppakeittiöltä, että lapsilla on joku erikoispäivä koulussa, eivätkä he ole tulossa ollenkaan syömään tänään. Sovimme siis johtajatteren kanssa, että työpaja siirretään lauantaille. Olimme kuitenkin lähes varmoja, että lapsia ei ollut informoitu perjantain peruuntuneista treeneistä, ja siksi päätimme käydä kolmen maissa tarkistamassa, ettei kukaan turhan päiten vartoa meitä sirkustelemaan. Kävikin ilmi, että sirkusryhmäläiset olivat paikalla, mutta hollantilaisilla oli jokin projekti menossa heidän kanssaan ja täten sirkus oli peruttu... Kun taas lauantaina menimme uudelleen sovittuna aikana, meille kerrottiin hyvin tomerasti, että viikonloppuisin syömässä käyvät vain pienimmät lapset, eivät siis sirkusryhmäläiset. Siis tässä taas voi todeta, että ajan ja paikan määreisiin täytyy oppia suhtautumaan with an African twist. Pällistelimme siinä sitten hyvän aikaa, ja onneksi isonmpiakin lapsia alkoi pikkuhiljaa valua paikalle. Saimme siis valokuva-albumien askartelupajan käynnistettyä. Pointtina oli, että lapset joista otetaan paljon kuvia päivittäin, mutta jotka eivät kuvia koskaan itse näe, saisivat muistoksi oman sirkusvalokuva-albumin.

Ahkeraa askartelua / creating the photo album

Aleksin 30-vuotissynttärit sattuivat torstaille ja niitähän tottakai juhlittiin moneen otteeseen. Keskiviikkona tarjolla oli synttärikakkua ja ruotsalaistakin ruotsalaisempia kokosbollareita J Muut olivat ostaneet Aleksille lahjaksi smoothie-makerin, tosin ehkä enemmänkin toiveenaan erilaisten drinkkien väsäys. Tehtiinkin satsi mitä erinomaisinta Amarula-sekoitusta ja seuraavan illan grillijuhlissa oli vuorossa Piña Colada. Torstaina todellakin grillattiin, kun olimme käyneet ostamassa Aleksin kanssa naapurikorttelin lihakaupasta armottoman määrän pihvejä, jotta kaikille riittäisi. Syntymäpäivän oli muistanut jopa Aleksin työkaveri Katuturan teho-osastolta, angolalainen Alex, joka oli loihtinut lahjaksi UPEAN paidan, jossa luki SUOMEKSI ’Afrikka on ylpeä sinusta’. Kyllä oli hauska ja liikuttava yllätys, tulin itse ihan kateelliseksi :D

Grillaustunnelmissa / Master chefs in the middle of bbq

Uusi hieno synttäripaita / Birthday t-shirt!!

Koska vastikään ensi-iltansa saanut elokuva Mad Max on kuvattu Namibian Swakopmundissa, täytyihän meidän sitäkin lähteä katsomaan. Perjantai-iltana lähes tulkoon kaikki taloltamme lähtivätkin ihmettelemään näitä komeita aavikkomaisemia Maeruan ostoskeskuksen leffateatteriin. Henkilökohtaisesti en oikein innostunut elokuvan autojen räjäyttelystä ja ihmisten seivästyksestä, mutta rehellisesti voin kyllä todeta, että maisemat olivat todellakin näkemisen arvoiset. Toivottavasti mekin tällä reissulla päästäisiin käymään Swakopmundissa! Tällä hetkellä on kyllä varattu matka safarille Etoshan kansallispuistoon, mutta kuuluisat hiekkadyynit olisi kyllä mahtavaa nähdä... Täytynee venyttää penniä, niin jos vaikka esim. heinäkuussa voisi tehdä reissun Atlanttin rannalle.

Kotikatu Roentgenstrassella / home street on Roentgenstrasse

Täällä ollessa on tullut automaattisesti verrattua monia asioita Addikseen ja Etiopiaan. Jotenkin kokemukseni Namibiasta ja Windhoekista ei ole vielä tähän mennessä ollut millään muotoa niin extreme, kuin viime vuotinen Etiopian reissu. Ensiksi silmiin pistää jo yksinkertaisesti kaupungin koko ja ihmisten ja autojen määrä. Tämä todella on harvaanasuttu maa. Lisäksi jotenkin länsimaalaisuus ja länsimainen elämäntapa on tunkeutunut tänne paljon syvemmin, ja täällä moni asia on paljon tutumpaa. Ehkä Etiopia on säilynyt uniikkina, koska siirtomaaherrat eivät sitä ole koskaan valloittaneet. Namibiassa taas on pitkät perinteet erilaisten ihmisten kontaktille, jos ajatellaan esimerkiksi lähetyssaarnaajia, saksalaisia ja englantilaisia siirtomaaisäntiä sekä Apartheidia Etelä-Afrikan alaisena. Suurempaa kulttuurishokkia ei siis vielä ole tullut, tosin aikaahan tässä on sellainenkin kehittää. Toki on täälläkin köyhyyttä ja kurjuutta, mutta sille myös vastapainoksi hienoja autoja ja taloja, ihmisillä kalliita vaatteita. Katutura, eli paikallinen köyhälistöalue, on ainut paikka koko Windhoekissa joka muistuttaa Addista. Addiksessa koko kaupunki oli täynnä aaltopeltihökkeleitä, täällä niitä näkee vain Katuturassa. Katutura on siis Apartheidin aikainen mustien asuma-alue, eikä siellä vieläkään pelaa viemäröinti tai vesijohtoysteemit. Täällä siis eriarvoisuuden ääripäät korostuvat: entinen valkoisten hautausmaa on hyvin hoidettu ja täynnä hienoja hautakiviä, kun taas Katuturan hautausmaa on muodostunut kedolle, jonka läpi kulkee suuri viemäriputki. Ja haju on sen mukainen...

----------------------------

It’s Ulla-Kaisa here again! I have been mostly reading the school articles about intersectionality and social representation during the days of the beginning of this week, as Aleksi and the other nurses of our house have been working. In an empty house there has not been much else to do, which is also good: at least the probability of me actually focusing on the readings is much higher this way. I’m feeling quite relaxed regarding my research as some local nurses from the hospital have already volunteered to participate in my interviews, and the lady organizing the work permits for nurses has promised to fix my research permits to the hospital as well. On the other hand, I feel a bit anxious, because nothing real has been done yet. Nevertheless, I want to learn more about for example the ethnic and lingual groups of Namibia before I start conducting any group interviews. But I have drafted some themes I would like to cover in the interviews, have to still consult my supervisor in Helsinki though.

Friday has traditionally been the circus day at the Home of Good Hope, and that was the intention this week as well. But in Africa the timetables very seldom hold, and you need to improvise in African style with an African twist J We had agreed that the kids would come to the circus after school around three. At ten we, however, received a call and were told that the workshop would be cancelled because of some kind of special day at children’s school. We came to an agreement that next day we could organize the planned workshop of joggling and making a photo album. On Saturday it first looked that the circus group would not come at all, but after waiting a while more and more of them appeared, and we could start creating the circus photo album. The point was that the kids who almost daily stand and smile in random people’s pictures could actually see the pictures taken and that these photos would stay for them as a memory of nice circus experience.

Aleksi’s 30th birthday happened to be on Thursday, and naturally we had to celebrate it several times. The others from our house had baked a birthday cake on Wednesday and our Swedish friends brought some very Swedish pastries, coconut balls, to the party. People had bought a smoothie-maker for Aleksi as a present, but apparently it was meant for more to make drinks than smoothies… We made really tasty Amarula drinks, and on the next day’s bbq party it was the turn of Piña Colada. For the barbeque we had bought terrible amounts of meat from the near-by meat shop, just to make sure that it was enough for everyone. But still, today was the first day after Thursday we didn’t eat the leftovers of the bbq. Aleksi’s colleague from the Katutura’s ICU, Angolan Alex, had also remembered the birthday as he delivered the birthday gift to Aleksi. An amazing t-shirt with the Finnish text ‘Africa is proud of you’! Do not ask where he had learnt Finnish, but nonetheless, it was the coolest I have seen in a long time.

Because the new movie Mad Max had been filmed in the desert of Swakopmund in Namibia, we had a good reason to go watch it to the cinema this week. It was almost everyone from our house who came with us to the movie theatre, which was located in the shopping mall of Maerua. In general, I didn’t much care about the blowing up of cars and killing of people brutally, but honestly I can say that the views were great. The desert and the sand dunes of Swakopmund were breath-taking. I really hope we could visit there during our stay in Namibia. So far we have planned to go to the safari to the Etosha national park in mid-June, but maybe if we save money a bit we could visit the shores of Atlantic Ocean in Swakopmund too.

While I have been here I have automatically compared many experiences with those I got in Addis Ababa, Ethiopia. Somehow in Namibia it has not been that ‘extreme’ as it was in Ethiopia last year. First of all, it’s notable how small the city of Windhoek actually is, and how few people and cars there are on the streets. This definitely is not a densely populated country with its 2 point something million inhabitants compared to the almost 90 million people living in Ethiopia. Furthermore, it feels that the Western living styles are here much more present; many things are similar as they are at home. Maybe the uniqueness of Ethiopia stems from the fact that it has never been colonized by the Europeans. On the contrary, Namibia has long traditions with “outsiders”. First came the missionaries, then German and British colonizers and finally it was the Apartheid time under the rule of South-Africa. Naturally you can find poverty and misery here as well, but it is balanced with fancy houses and cars and people wearing expensive clothes. Katutura, which is the local slum (or at least very poor area), is the only place in Windhoek that reminds me of Addis. Pretty much whole Addis consisted of sheet metal shacks, but here those can be seen only in Katutura. During Apartheid Katutura was the living area of the blacks and even today the sanitation and clear water are not self-evident there. Therefore, in Windhoek the extremes of inequality get highlighted: the previously white cemetery is kept in good condition with beautiful gardens and fancy gravestones, but alternatively the cemetery of Katutura has been established on the meadow, which is divided by a huge sanitation pipe. And you can imagine the smell…

Circus activities and a visit to the farm - Sirkusta ja visiitti farmille

Nyt on ehtinyt noin viikko vierähtää reissun päällä ja tuntuu, että täällä Namibiassa yhteen päivään mahtuu yhtä paljon tekemistä kuin viikkoon Suomessa. Asuinpaikasta on selvinnyt sen verran, että isäntäperhe omistaa lähes vierekkäin kaksi taloa, joissa molemmissa majoitetaan eurooppalaisia hoitaja- ja lääkäriopiskelijiota. Meidän talossa asuu perheen vanhemmat ja yksi heidän pojistaan, joka opiskelee lääkäriksi. Toista taloa asuttaa isäntämme veli ja toinen isäntiemme pojista, jotka molemmat toimivat myös autokuskeina ja järjestävät mm. safariajeluita opiskelijoille. Tällä hetkellä meidän talossa asuu meidän ja ruotsalaisten lisäksi kotkalaisia hoitajia ja kaksi lääkäriopiskeljaa muualta Suomesta.

Torstai-iltana meidät, ja koko majapaikan konkkaronkka, oli kutsuttu erään hollantilaistytön synttäreille naapuritaloon, jossa majoittuu tällä hetkellä pääasiassa tanskalaisia ja hollantilaisia. Kävimme ensin päiväsaikaan ostamassa päivänsankarille lahjaksi skeittilaudan, joka myöhemmin osoittautui menestykseksi. Juhlissa pelasimme korttia ja erilaisia pelejä ja myöhemmin oli tarkoitus, että olisimme menneet laulamaan karaokea. Helatorstain vuoksi lähes kaikki paikat olivat kuitenkin kiinni lukuunottamatta  Joker’s –nimistä ravintolaa, joka oli auki ja jossa jatkoimme iltaa.

Ensimmäisen sirkustyöpajani puolestaan koin perjaintaina kun menimme Aleksin ja kahden tanskalaistytön kanssa Home of Good Hopelle. Vuorossa oli akrobatiaa: päällä seisontaa, pyramidien tekoa ja muuta kivaa J Itse toimin pääosin kameramiehenä, kun Aleksi ohjasi temppujen tekoa. Parin kuukauden päästä on määrä järjestää jonkinlainen loppuesitys, johon nyt kovasti harjoitellaan. Esitykseksi suunnitellaan kiusaamisen vastaista kampanjakiertuetta paikallisissa alakouluissa: miten sirkuksen keinoin voidaan torjua koulukiusaamista. Lapset vaikuttivat todella motivoituneilta ja halukkailta sitoutumaan harjoitteluun, mikä oli mukava huomata. 

 

Viikonlopuksi isäntämme John oli luvannut viedä meidät Aleksin kanssa sekä ruotsalaiset katsomaan hänen farmiaan maaseudulla. Mehän tottakai tartuttiin tilaisuuteen, pakattiin yöpymiskamppeet ja sullouduttiin valkoiseen Toyotan pick-upiin. Matka Windhoekista maatilalle kesti noin kaksi tuntia, välillä pysähdyttiin (kuskia myöten) olusille tienposkeen ihmettelemään karjalaumoja, ja taas jatkettiin matkaa. Isäntäperheen tila oli Johnin mukaan pieni karjankasvatukseen, sillä he kasvattivat siellä sekä nautoja että lampaita. Joki oli tähän aikaan vuodesta kuiva ja kuulemma eläimiä ei sen vuoksi tarvinnut paimentaa, sillä veden puute sai ne palaamaan aina kotiin. Illalla tilan miehet teurastivat yhden lampaista ja pääsimme ihan vierestä seuraamaan toimitusta. Kuten arvata saattaa, kolme sairaanhoitajaamme olivat aivan innoissaan päästessään tutkimaan lampaan anatomiaa...Pimeän tultua ja tähtien näkyessä kirkkaina grillasimme ja herkuttelimme lihalla Johnin ja muiden miesten kanssa. Juttelimme monenlaisista asioista kuten Namibian alkuperäiskansoista; John tietää asiasta paljon, sillä työskentelee jonkin sortin YK:n ihmisoikeuskomissaarina.

Sunnuntaina meidät vietiin vielä ajelulle erämaahan pitkin kuivunutta joenuomaa. Tuuli tuiversi, aurinko porotti ja kengät täyttyivät piikkisistä okaista. Mutta kivaa oli! Ajaessamme takaisin Windhoekiin, poikkesimme jonkinlaisella turistikeitaalla syömässä ja matkalla sinne näimme ihania kirahveja!! Olivat kyllä isoja ja ylväitä elukoita. Lisäksi näimme mangusteja ja muutaman antiloopin.

Selvittyämme viikonlopun maaseutupläjäyksestä vaihdoimme täysin toisiin sfääreihin ja läksimme ruotsalaisten kanssa syömään keskustaan Hiltoniin. Täytyy sanoa, että enpä ole niin hienossa hotellissa tainnut käydä... Ajatuksena oli tavata ruotsalaisten norjalainen kaveri ja juhlia tämän kanssa Norjan kansallispäivää, mutta aikataulut menivät koko ajan jotenkin ristiin, ja päädyimme sitten juhlistamaan Norjan kansallispäivää suomalais-ruotsalaisella porukalla ilman ainuttakaan norjalaista. Mutta ruoka ja seura olivat erinomaisia, samoin kuin Hiltonin Skybarin  melkoiset näkymät kaupungin ylle.

------------------------------

It's been approximately a week when I left Finland and I can already realize that the days here in Namibia are full of action. The accommodation organizations start to clarify to me as I have learnt that our host family owns two houses quite near to each other and in both of them there are European nurse and doctor students living during their internships in Katutura hospital. The parents of the host family live in our house with one of their sons who is studying medicine. The other son is living in the other house with his uncle, and they are also the drivers, who organize the safari trips and pick us up from the airport etc. At the moment there live four nursing students in our house from Kotka, two doctors-to-be from elsewhere in Finland and two Swedes.

On the Thursday evening all from our house had been invited to celebrate the birthday of one of the Dutch girls living in the other house. We had bought a skate board to the birthday girl as a gift, and it turned out to be success. We had the intention to go to the karaoke, but because of the national holiday almost all restaurants were closed. However, we ended up in this place called the Joker’s and had a great time after playing cards at the other house.

I also experienced my first circus workshop, when we went to the Home of Good Hope on Friday. Aleksi taught different kind of acrobatic stuff, like pyramids and standing on your head for the kids, while I was mainly taking pictures. Our aim is to organize an anti-bullying tour in the local primary schools as a final performance of the circus project, and it was nice to notice how committed and motivated the children were to practice for it.

At the weekend our host John invited us (the Swedes, Aleksi and I) for a countryside trip to see his farm. Without a doubt we packed our bags and sat on the back seat of John’s white pick-up truck and headed to north. It took about two hours from Windhoek to the farm, but once in a while we needed to stop and take a beer and check that none of our bags had fallen off to the road. We saw many cows and goats as the Namibian landowners grow lot of cattle on their lands. Also John had some cows and sheep in his piece of land. The river was dry at this time of year, and I was told that that is why the cattle didn’t need to be steered. It would always return home for fresh water. In the evening the local men slaughtered one of the sheep and as you can imagine my company of three nurses was quite eager to learn more about the lamb’s anatomy… When the dark came and the stars shined bright we had an amazing bbq. The meat was so tasty! We also talked about many things, like the indigenous peoples’ rights and situation in Namibia. As John works as a Human Rights Commissioner in the UN he knows a lot about this topic.

On Sunday we were taken for a drive in the desert, and despite the hot sun, sand and spikes all over, it was nice to see the views and plants typical to this part of Namibia. When we drove back to Windhoek we stopped by in a tourist resort to eat, and on our way there we actually saw some giraffes. Must say that they are handsome animals! Furthermore, we spotted some antelopes and couple of mangusts.

After we had survived the weekend on the countryside, we decided to do something totally different. It was the Norwegian national day (17.05.) and some Norwegian friend of the Swedes had invited all of us to celebrate it. So we headed to Hilton and ate a very tasty dinner there. We actually never met the Norwegians, because of misunderstandings and different timetables, but we had a great Norwegian national day in a Finnish-Swedish company. And I must add that the views from the Skybar of Hilton were quite indescribable. 

First impressions and building the swings - Ensivaikutelmia ja keinunrakennusta

Nonniin, nyt oon ollu perillä vähän yli vuorokauden ja kerenny jo nähä kaikenlaista. Matka meni suht sutjakkaasti muuten, paitsi että Windhoekin Hosea Kutakon kentällä mua ei meinattu päästää maahan. Hirmu vihanen passivirkailija vaati osotetta maahantulokaavakkeeseen, enkä mä sitä tietenkään tienny. Virkailija meinas jo käännyttää mut takas Suomeen, mut soitinpa sitte Aleksille, kysyin osotteen ja sitte kelpas munki kaavake ja pääsin tarkastuksesta läpi. Matkalaukku odotti mua kiltisti hihnalla ja hakijat oli vastassa. Kuulin, että meijän autokuski, joka tunsi jotain tyyppejä lentokentältä, oli käskeny noutaa mut, että pääsisin ohi kaikkien tarkastusten, mutta enpä minä sitte sitä hoksannu. Kyllä siellä joku mies heilutteli ja viittoili, ku jonossa seisoin, mut luulin et se huito jollekki muulle...

Lentokentältä suunnattiin Waynen pomppivalla kyydillä rautakauppaan ostamaan rakennusmateriaaleja uusiin sirkusvehkeisiin. Oli kyllä kotoisaa, ku meille näitä puurimoja myi noin kaksikymppinen Hilma. Siivojamme puolestaan on nimeltään Hilda, mutta Martteihin en oo vielä törmänny. Sen sijaan ei-niin-kotoista ja hämmentävää täällä on vasemmanpuoleinen liikenne. Enpä uskaltaisi lähteä itse autoilemaan. Vaikka liikenne tuntuu olevan jotenkin rauhallisempaa verrattuna esim. Addikseen, kyllä African style silti liikenteessä pätee. Lisäksi tuntuu, että kaikki pitää opetella alusta pitäen uudelleen: mistä voi nostaa rahaa ja missä voi käydä kaupassa ja miten paikallisia takseja käytetään. Onneksi muut ketä täällä asuu on auttanu käytännön asioissa. Illalla tehtiin vielä lasagnea ruotsalaisten Erikan ja Andreaksen kanssa ja istuttiin iltaa viinilasin äärellä. Tosi mukavilta ihmisiltä vaikuttivat.

Tänään sitten pääsin ruotsalaisten mukaan The Home of Good Hopelle rakentamaan keinuja. HoGH on siis Katuturan slummialueella sijaitseva soppakeittiö, joka ruokkii viitisen sataa köyhää lasta päivittäin. Keinujenrakennus taas oli Erikan ja Andreaksen kouluprojekti, jossa auttelin lähinnä lapioimalla kiviä ja hätistelemällä uteliaita lapsia kauemmaksi. Mutta kyllä me ehdittiin leikkiä parturiakin ja opetella numeroita espanjaksi ja suomeksi. Keinut saatiin niinikään rakennettua, mutta kovasti lapsia piti hillitä, ettei kuusi henkeä mahdu keinumaan yhtä aikaa. Lisäksi oli hauskaa kuunnella kun osa lapsista puhui naksuttelustaan tunnettua Khosan kieltä. Siinä he vaan naksuttelivat menemään ja mä kuuntelin ihan äimänkäkenä!

----------------------------

Now I have been here in Windhoek approximately one day and already I have seen a lot. The trip went quite smoothly despite the small incident that in the airport of Hosea Kutako they did not want to let me enter the country. The woman checking the passports and arrival forms insisted me to tell my address during my stay, and naturally I did not have a clue about it. She were already about to send me back to Finland, when I called Aleksi and got the address for the arrival form. Finally I succeeded to fulfil the requirements and the passport lady allowed me to enter to the wonderful country of Namibia. I found my suitcase, and Aleksi and the driver Wayne were there to pick me up, so in that I had no problems. Later I heard that Wayne had asked his friend, who was working at the airport to pick me up that I would not need to go through all the controls, but I just did not realize it. I did see a man waving while I was queuing to the passport control, but I just thought his friend was standing behind me or something…

From the airport we headed to the store to buy some wooden sticks to build the circus equipment. It felt like home, when I noticed that the seller lady was called Hilma. Our cleaner instead is called Hilda. It is funny and confusing at the same time to find these typical Finnish names in this environment. However, many things require getting used to, like the left-sided traffic. I wouldn’t try to drive here, although I have been surprised how non-messy the traffic here actually is. Moreover, once more I have been forced to face the fact that I need to learn everything from a scratch: where to print money, where to buy your food and how to use local taxis. Gladly, all here have been really helpful and given me practical tips and advice. Yet in the evening we had a great time as we made lasagna with the Swedish Erika and Andreas.

Today I had the possibility to go to The Hope of Good Hope with Erika and Andreas to build some swings. HoGH is a local organization preparing the warm meals for approximately 500 kids every day in the slum of Katutura. Building the swings was part of the school project of the Swedes, and I mainly helped them by shoveling stones and keeping the children away while they set up the tires and chains for the swings. But we had also time to play the hairdresser’s and learn numbers both in Finnish and in Spanish. The swings are now ready for use, but it was almost impossible to keep an eye on the children as they all wanted to test the brand new swings at the same time. However, it was funny to hear some of the kids speaking the Xhosa language with all its clicking sounds. I was just listening and thinking: this is quite a language! 

Namibia calling!

Nyt ei oo kauaa aikaa lähtöön enää. Tarkkaan ottaen kolme tuntia ja 25 minuuttia. Sitten suuntaa tämä tyttö taasen Afrikan mantereelle, ja tarkemmin ottaen tällä kertaa Namibian Windhoekiin. Tarkoituksena on siis tehdä muutama ryhmähaastattelu gradua varten. 22 tunnin matka vähän väsyttää jo etukäteen, mutta hirmukiva on kyllä lähteä reissuun. Vielä en edes jaksa stressata tulevia haastatteluita ja tutkimukseen liittyviä kommervenkkejä. Matkalaukut on pullollaan paitsi vaatteita, myös tuliaisia: salmiakkia ja Fazerin suklaata, sairaanhoidon oppikirjoja, stetoskooppeja ja oksimetrejä (?), verinäytteenotossa tarvittava kuminauha jne. Myös sirkusvälineitä löytyy, eihän sitä voi ilman pellenenää mihinkään matkustaa. Rokotuksia on taas otettu ja maitohappobakteereja hankittu, ja muutenki puoli matkalaukullista erilaisia lääkkeitä on mukana. Jos jotain olen oppinut Etiopian, niin ei saa unohtaa villasukkia ja sukkahousuja vaikka etelään suuntaakin.

Helsingistä Namibiaan päästäkseen pitää siis suunnata ensin Frankfurtiin ja sieltä Johannesburgiin Etelä-Afrikkaan ennen kuin määränpäänä on lopullinen Windhoek. Majoitus on järjestetty jonkin sortin eurooppalaisten sairaalatyöharjoittelijoiden majapaikassa, jossa Aleksin lisäksi odottaa ainakin muita suomalaisia sekä ruotsalaisia ja hollantilaisia. Vielä en paikasta muuta oikein tiedä, paitsi että siellä asuu myös kaksi koiraa ja linnut karjuvat aamuisin kovalla volyymillä J Vaikka talvea kohden eteläisellä pallonpuoliskolla ollaakin menossa, ilmeisesti reilusti yli 20 astetta on lämmintä tiedossa. Eli jäähyvästi kolea toukokuinen Suomi! Seuraavan kerran kirjoitellaankin sitten ihan erilaisista ympyröistä.

---------------

Once more it is time for me to pack my bags and travel to wonderful, beautiful continent of Africa. It’s not many hours any more before the take-off, to be exact only three hours and 15 minutes. The destination unknown this time will be Windhoek in Namibia, and the purpose of the trip besides having fun and enjoying the holiday is to conduct couple of group interviews for may master’s thesis. I’m already a bit tired when thinking of the 22-hour travel, but also very excited to go. Suitcases are full of clothes, but also different “nursing stuff” like stethoscopes and oximeters (?) etc. Moreover, I have multiple circus equipment with me: who could imagine travelling without clown noses? In this case at least they are crucial! Finnish delicacies like Fazer chocolate and salted liquorice are also taking the large share of the space in my luggage. Vaccines are dealt with, and the suitcase is packed with different kinds of medicines. If I have learnt anything from my last-year Ethiopia-trip you should never forget woolen socks when heading to Africa!

To get from Helsinki to Windhoek I need to fly first to Frankfurt and then to Johannesburg before the final destination. My accommodation has been organized with the European hospital trainees working in Katutura hospital. Besides Aleksi there will be at least some others from Finland, Sweden and Holland. I don’t know much about the accommodation place, except that two dogs are also living in the same house and the birds are shouting in a high volume in the morningJ Despite the fact that the season turns to winter soon in the south, the temperature seems a bit better in Windhoek compared to Finland at the moment. The forecast promised more than 20 degrees. Farewell dear but cold Finland! Next time I will be writing in a quite different environment.