Ulla-Kaisa tässä taas terve! Alkuviikko on mennyt paljolti
lueskellessa kouluartikkeleita sosiaalisesta representaatiosta ja intersektionaalisuudesta,
sillä niinä päivinä kun Aleksi ja muut talon hoitajat ovat töissä (eli ma-to)
ei ole ollut kamalasti muuta ohjelmaa. Toisaalta ihan hyvä näin, että saa
hommiakin tehtyä. Tutkimuksen osalta on toisaalta ihan hyvät fiilikset,
tutkimusluvat sairaalalle on luvattu järjestää ja joitakin vapaaehtoisia
haastateltavia on jo ilmaantunut. Toisaalta on vähän malttamaton olo, kun
mitään kunnon hommia ei ole saanut alkuun. Mutta haluan kyllä perehtyä
esimerkiksi namibialaisiin heimoihin ja kieliryhmiin vielä tarkemmin ennen kuin
lähden vetämään ainuttakaan ryhmähaastattelua. Olen nyt alustavasti pohtinut
teemoja, joita haluan käsitellä haastatteluissa, mutta täytyy vielä konsultoida
gradu-ohjaajaa Helsingissä.
Perjantai on perinteisesti ollut sirkuspäivä Home of Good
Hopella, ja niin oli tarkoitus olla tälläkin viikolla. Oli sovittu, että lapset
tulisivat koulun jälkeen klo 15 treeneihin, joissa oli määrä askarrella ja
harjoitella jonglöörausta. Kymmenen aikaan meille kuitenkin soitettiin
soppakeittiöltä, että lapsilla on joku erikoispäivä koulussa, eivätkä he ole
tulossa ollenkaan syömään tänään. Sovimme siis johtajatteren kanssa, että
työpaja siirretään lauantaille. Olimme kuitenkin lähes varmoja, että lapsia ei
ollut informoitu perjantain peruuntuneista treeneistä, ja siksi päätimme käydä
kolmen maissa tarkistamassa, ettei kukaan turhan päiten vartoa meitä
sirkustelemaan. Kävikin ilmi, että sirkusryhmäläiset olivat paikalla, mutta
hollantilaisilla oli jokin projekti menossa heidän kanssaan ja täten sirkus oli
peruttu... Kun taas lauantaina menimme uudelleen sovittuna aikana, meille
kerrottiin hyvin tomerasti, että viikonloppuisin syömässä käyvät vain pienimmät
lapset, eivät siis sirkusryhmäläiset. Siis tässä taas voi todeta, että ajan ja
paikan määreisiin täytyy oppia suhtautumaan with an African twist. Pällistelimme
siinä sitten hyvän aikaa, ja onneksi isonmpiakin lapsia alkoi pikkuhiljaa valua
paikalle. Saimme siis valokuva-albumien askartelupajan käynnistettyä. Pointtina
oli, että lapset joista otetaan paljon kuvia päivittäin, mutta jotka eivät kuvia
koskaan itse näe, saisivat muistoksi oman sirkusvalokuva-albumin.
Ahkeraa askartelua / creating the photo album
Aleksin 30-vuotissynttärit sattuivat torstaille ja niitähän
tottakai juhlittiin moneen otteeseen. Keskiviikkona tarjolla oli synttärikakkua
ja ruotsalaistakin ruotsalaisempia kokosbollareita J Muut olivat ostaneet
Aleksille lahjaksi smoothie-makerin, tosin ehkä enemmänkin toiveenaan
erilaisten drinkkien väsäys. Tehtiinkin satsi mitä erinomaisinta
Amarula-sekoitusta ja seuraavan illan grillijuhlissa oli vuorossa Piña Colada.
Torstaina todellakin grillattiin, kun olimme käyneet ostamassa Aleksin kanssa
naapurikorttelin lihakaupasta armottoman määrän pihvejä, jotta kaikille
riittäisi. Syntymäpäivän oli muistanut jopa Aleksin työkaveri Katuturan
teho-osastolta, angolalainen Alex, joka oli loihtinut lahjaksi UPEAN paidan,
jossa luki SUOMEKSI ’Afrikka on ylpeä sinusta’. Kyllä oli hauska ja liikuttava
yllätys, tulin itse ihan kateelliseksi :D
Grillaustunnelmissa / Master chefs in the middle of bbq
Uusi hieno synttäripaita / Birthday t-shirt!!
Koska vastikään ensi-iltansa saanut elokuva Mad Max on
kuvattu Namibian Swakopmundissa, täytyihän meidän sitäkin lähteä katsomaan.
Perjantai-iltana lähes tulkoon kaikki taloltamme lähtivätkin ihmettelemään
näitä komeita aavikkomaisemia Maeruan ostoskeskuksen leffateatteriin. Henkilökohtaisesti
en oikein innostunut elokuvan autojen räjäyttelystä ja ihmisten seivästyksestä,
mutta rehellisesti voin kyllä todeta, että maisemat olivat todellakin näkemisen
arvoiset. Toivottavasti mekin tällä reissulla päästäisiin käymään
Swakopmundissa! Tällä hetkellä on kyllä varattu matka safarille Etoshan
kansallispuistoon, mutta kuuluisat hiekkadyynit olisi kyllä mahtavaa nähdä...
Täytynee venyttää penniä, niin jos vaikka esim. heinäkuussa voisi tehdä reissun
Atlanttin rannalle.
Kotikatu Roentgenstrassella / home street on Roentgenstrasse
Täällä ollessa on tullut automaattisesti verrattua monia
asioita Addikseen ja Etiopiaan. Jotenkin kokemukseni Namibiasta ja Windhoekista
ei ole vielä tähän mennessä ollut millään muotoa niin extreme, kuin viime
vuotinen Etiopian reissu. Ensiksi silmiin pistää jo yksinkertaisesti kaupungin koko
ja ihmisten ja autojen määrä. Tämä todella on harvaanasuttu maa. Lisäksi jotenkin
länsimaalaisuus ja länsimainen elämäntapa on tunkeutunut tänne paljon syvemmin,
ja täällä moni asia on paljon tutumpaa. Ehkä Etiopia on säilynyt uniikkina,
koska siirtomaaherrat eivät sitä ole koskaan valloittaneet. Namibiassa taas on pitkät
perinteet erilaisten ihmisten kontaktille, jos ajatellaan esimerkiksi lähetyssaarnaajia,
saksalaisia ja englantilaisia siirtomaaisäntiä sekä Apartheidia Etelä-Afrikan
alaisena. Suurempaa kulttuurishokkia ei siis vielä ole tullut, tosin aikaahan
tässä on sellainenkin kehittää. Toki on täälläkin köyhyyttä ja kurjuutta, mutta
sille myös vastapainoksi hienoja autoja ja taloja, ihmisillä kalliita
vaatteita. Katutura, eli paikallinen köyhälistöalue, on ainut paikka koko
Windhoekissa joka muistuttaa Addista. Addiksessa koko kaupunki oli täynnä
aaltopeltihökkeleitä, täällä niitä näkee vain Katuturassa. Katutura on siis
Apartheidin aikainen mustien asuma-alue, eikä siellä vieläkään pelaa
viemäröinti tai vesijohtoysteemit. Täällä siis eriarvoisuuden ääripäät
korostuvat: entinen valkoisten hautausmaa on hyvin hoidettu ja täynnä hienoja
hautakiviä, kun taas Katuturan hautausmaa on muodostunut kedolle, jonka läpi
kulkee suuri viemäriputki. Ja haju on sen mukainen...
----------------------------
It’s Ulla-Kaisa here again! I have been mostly reading the school articles
about intersectionality and social representation during the days of the
beginning of this week, as Aleksi and the other nurses of our house have been
working. In an empty house there has not been much else to do, which is also
good: at least the probability of me actually focusing on the readings is much
higher this way. I’m feeling quite relaxed regarding my research as some local nurses
from the hospital have already volunteered to participate in my interviews, and
the lady organizing the work permits for nurses has promised to fix my research
permits to the hospital as well. On the other hand, I feel a bit anxious,
because nothing real has been done yet. Nevertheless, I want to learn more about
for example the ethnic and lingual groups of Namibia before I start conducting
any group interviews. But I have drafted some themes I would like to cover in
the interviews, have to still consult my supervisor in Helsinki though.
Friday has
traditionally been the circus day at the Home of Good Hope, and that was the
intention this week as well. But in Africa the timetables very seldom hold, and
you need to improvise in African style with an African twist J We had agreed that the kids would come to the circus
after school around three. At ten we, however, received a call and were told
that the workshop would be cancelled because of some kind of special day at children’s
school. We came to an agreement that next day we could organize the planned
workshop of joggling and making a photo album. On Saturday it first looked that
the circus group would not come at all, but after waiting a while more and more
of them appeared, and we could start creating the circus photo album. The point
was that the kids who almost daily stand and smile in random people’s pictures
could actually see the pictures taken and that these photos would stay for them
as a memory of nice circus experience.
Aleksi’s 30th
birthday happened to be on Thursday, and naturally we had to celebrate it
several times. The others from our house had baked a birthday cake on Wednesday
and our Swedish friends brought some very Swedish pastries, coconut balls, to
the party. People had bought a smoothie-maker for Aleksi as a present, but
apparently it was meant for more to make drinks than smoothies… We made really
tasty Amarula drinks, and on the next day’s bbq party it was the turn of Piña
Colada. For the barbeque we had bought terrible amounts of meat from the
near-by meat shop, just to make sure that it was enough for everyone. But
still, today was the first day after Thursday we didn’t eat the leftovers of
the bbq. Aleksi’s colleague from the Katutura’s ICU, Angolan Alex, had also
remembered the birthday as he delivered the birthday gift to Aleksi. An amazing
t-shirt with the Finnish text ‘Africa is proud of you’! Do not ask where he had
learnt Finnish, but nonetheless, it was the coolest I have seen in a long time.
Because the
new movie Mad Max had been filmed in the desert of Swakopmund in Namibia, we
had a good reason to go watch it to the cinema this week. It was almost
everyone from our house who came with us to the movie theatre, which was
located in the shopping mall of Maerua. In general, I didn’t much care about
the blowing up of cars and killing of people brutally, but honestly I can say
that the views were great. The desert and the sand dunes of Swakopmund were
breath-taking. I really hope we could visit there during our stay in Namibia.
So far we have planned to go to the safari to the Etosha national park in
mid-June, but maybe if we save money a bit we could visit the shores of
Atlantic Ocean in Swakopmund too.
While I
have been here I have automatically compared many experiences with those I got
in Addis Ababa, Ethiopia. Somehow in Namibia it has not been that ‘extreme’ as
it was in Ethiopia last year. First of all, it’s notable how small the city of
Windhoek actually is, and how few people and cars there are on the streets. This
definitely is not a densely populated country with its 2 point something
million inhabitants compared to the almost 90 million people living in Ethiopia.
Furthermore, it feels that the Western living styles are here much more present;
many things are similar as they are at home. Maybe the uniqueness of Ethiopia
stems from the fact that it has never been colonized by the Europeans. On the
contrary, Namibia has long traditions with “outsiders”. First came the missionaries,
then German and British colonizers and finally it was the Apartheid time under
the rule of South-Africa. Naturally you can find poverty and misery here as
well, but it is balanced with fancy houses and cars and people wearing
expensive clothes. Katutura, which is the local slum (or at least very poor
area), is the only place in Windhoek that reminds me of Addis. Pretty much
whole Addis consisted of sheet metal shacks, but here those can be seen only in
Katutura. During Apartheid Katutura was the living area of the blacks and even
today the sanitation and clear water are not self-evident there. Therefore, in
Windhoek the extremes of inequality get highlighted: the previously white cemetery
is kept in good condition with beautiful gardens and fancy gravestones, but alternatively
the cemetery of Katutura has been established on the meadow, which is divided
by a huge sanitation pipe. And you can imagine the smell…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti