Täällä Windhoekissa arki porskuttaa, olemme kotiutuneet
toiselle talolle muuton jälkeen ja saaneet nauttia mm. omasta keittiöstä ja
suihkun lämpimästä vedestä. Ruokaa on laitettu innolla, tehty sekä
simpukkapastaa että paistettuja sardiineja tässä menneellä viikolla. Talolla on
ollut hiljaista, sillä lähes kaikki muut ovat olleet reissussa Swakopmundissa.
Aleksi on ollut kipeänä flunssassa tämän viikon ja täten ei ole kyennyt töihin,
joten olen päivisin lähtenyt sairaalalle yksin. Haastatteluita on tehty taas
muutama lisää, mutta vielä pitäisi saada kuusi kasaan. Tai se olisi ainakin
hyvä tavoite! On ollut kovin ihanaa huomata, miten mielellään useimmat hoitajat
tulevat haastateltavaksi ja kertovat niin etnisyys/rotuasioista kuin
sukupuolirooleistakin ,ja miten nämä aiheet heidän elämäänsä koskettavat. Osa
on ihan kysynyt, että ’milloin on minun vuoro?’. Aikataulujen sumpliminen on
ollut se kaikkein hankalin asia, hoitajat kun ovat luonnollisesti töissä ja
työt tottakai pitää hoitaa, ja joku päivä työt loppuvat aikaisemmin ja joku
päivä myöhemmin, enkä minä voi tietenkään sitä ennustaa. Joten esimerkiksi
maanantaina odottelin neljä ja puoli tuntia osaston kahvihuoneessa, ennen kuin
kuin päätin, että okei koska ketään ei näytä olevan tulossa lähden kotiin. Mutta
kaiken kaikkiaan haastatteluiden tekemistä on helpottanut huomattavasti se,
että työyhteisö pitää Aleksista ja arvostaa hänen työpanostaan, sillä hänestä
on kuulemma todellista apua. Moni sairaanhoitaja on sanonut minulle, että älkää
lähtekö takaisin Suomeen, me tarvitaan tuommoisia Aleksin kaltaisia hoitajia
täällä Windhoekissa.
Tehdessä tutkimusta identiteetistä ja yrittäessä selvittää
mistä toisten identiteetti koostuu, tulee väkisinkin mietittyä omaakin
identiteettiä. Olen esimerkiksi pistänyt merkille, miten haluan täällä kaikille
painottaa olevani suomalainen, en paikallinen valkoinen, enkä saksalainen enkä
hollantilainen. Paitsi haastatteluissa myös muuten ihmisten mielipiteet ja
asenteet valkoista väestöä kohtaan ovat käsin kosketeltavan negatiivisia,
vaikka täällä ei mitään Etelä-Afrikan tyyppisiä mellakoita olekaan. Ja koska
historiaa on lukenut ja eikä selvästikään sen vaikutus ole mihinkään kadonnut, sitä
haluaa tehdä pesäeroa itsensä ja koko kolonialismin ja Apartheidin välille. En
tällä tarkoita, että kaikki valkoiset täällä olisivat tänä päivänä rasisteja,
mutta se on usein kuitenkin miten musta väestö asian näkee. Ja joskus käy
väsyttämään, että ihmiset ajattelevat aina ensimmäiseksi sinut nähdessään, että
no tuolla on ainakin törkynään rahaa. Sitä jotenkin haluaisi hirveästi
selittää, että kotona mulla on oikeasti tiukkaa rahasta ja köyhänä opiskelijana
ei ole varaa siihen ja tähän, mutta sitten kun vertaa että joku toinen asuu
aaltopeltihökkelissä eikä omista kenkiä, niin siihen ne selittelyt sitten jää.
Meitä ei ole onneksi ryöstetty, eikä moista tilannetta ole ollut lähelläkään,
mutta vasta pari yötä sitten yksi suomalaistyttö ryöstettiin meidän
kotiportilla, kun oli palaamassa reissusta puoli kuuden aikaan aamulla. Sinne
meni passit, elektroniikka, luottokortit ja läppärin mukana lähes valmis
kandityö.
Sirkusrintamalla menee ihan hyvin, mutta haasteilta ei myöskään
ole vältytty. On ollut tappelua kesken harjoitusten, tyttöjen välistä
porukoihin klikkiytymistä, jengitappelua ulkopuolisten lasten kanssa ja yleistä
ADHD-atmosfääriä. Keskittymisvaikeuksia on erityisesti pojilla, joilla toihu
menee sitten muiden kiusaamiseksi, kun ei jakseta odottaa vuoroa tai se mitä
juuri tehdään ei jaksa kiinnostaa sata prosenttisesti. Ja tottakai muut
provosoituvat tästä, ja sitten yhtäkkiä kiusaaja löydetään nurkasta itkemästä
kun kukaan ei tykkää hänestä. Yritä siinä sitten selittää, että kyllä siihen
riitaan aina kaksi tarvitaan ja että pitäisköhän sun ensin pyytää anteeksi sitä
kepillä selkään hakkaamista... Sitten vois joku haluta sunkin kanssa tehdä
jotakin. Joka tapauksessa esityspäivä Olof Palme Primaryn koululla lähenee,
esiintymispaidat ovat lähes valmiit, glitter-hatut on hankittu ja
kiusaamisenvastaista näytelmää harjoitellaan kovasti. Näytelmän lisäksi lapset
esittävät myös akrobatiaa, kukkakeppitemppuja, rolabola-tasapainoilua, hula
hulaa, tanssia, klovneriaa, taikatemppuja ja mitä kaikkea. Ihan alkaa itseäkin
jännittää!
Here in
Windhoek the normal daily life is going fine but quite fast. We have enjoyed
our time in the new house; we have warm water in the shower and our own
kitchen. We have cooked a lot lately, for example pasta with scallops and fried
sardines with oven-baked vegetables. It’s been quiet in the house this weekend,
because most of the people were travelling in Swakopmund. Aleksi has been sick
this week and therefore unable to go to work, but I have gone to the hospital
almost every day because of my interviews. I still hope to get six more
interviews done before we go home, at least that would be an ideal goal.
Regarding the interviews I must say that I have been surprised positively how
helpful and eager the nurses are to participate. Some of them have even asked ‘When
is my turn to come?’ The scheduling is however a big problem, because naturally
the nurses have to do their work and sometimes they are done earlier and
sometimes later, and I cannot know their timetables in advance as they do not
know them by themselves. For example on Monday I waited like four and half
hours to catch someone before I just decided that I can’t wait anymore, I’m
going home. But in general, the fact that Aleksi has adapted well into his work
place and that his colleagues truly appreciate his work, has been really
helpful for my interview project. Many of the nurses have asked if we could
stay in Namibia that Aleksi could continue his career in the surgery theatre of
the Katutura State Hospital.
When making
this research, which is interested in other people’s identities, you
automatically start to think your own identity. It’s funny how you start
noticing that you what to underline for strangers that you come from Finland. I’m
not German or Dutch or especially not a local white! During the interviews and
otherwise I have realized how negatively the black population sees the whites
(not of course all, but the majority), and because you know the history, you
want to differentiate yourself from all that. Many have said that Apartheid
still shows today, even there are no similar riots as in South-Africa at the
moment. And it just is tiring to realize that because of your face and skin
colour the people automatically and first of all think that ‘oh, she’s rich’. Gladly
we haven’t been robbed, but it was only two nights ago when one of the Finnish
girls were threatened with a knife on our doorstep, and she had to give away
everything she had, the laptop, credit cards, passport and almost finished
thesis.
The circus
is going fine, but we have confronted a load of challenges as well. We have
been forced to mediate fights during our practice, arguments of teenage girls,
and once all the kids just disappeared because they had to go to defend their neighborhood
from the other kids. So I would call it a gang fight. Couple of boys has a
serious ADHD, and they often just start bullying others when they get frustrated.
Suddenly you find this same boy crying in the corner and telling you that
nobody likes him. So, then you just try to explain him that the argument always
requires two and this boy should also apologize for beating the others with
sticks… Anyways the performance day is approaching as we are going to the Olof
Palme Primary School to have a show for 600 kids on the 17th of
July. We have practiced the anti-bullying play a lot, and the t-shirts and
glitter hats for the performance are almost ready. Besides the play our show
includes magic tricks, acrobatics, flower sticks and hula hula tricks,
clownery, rolabola balancing, dancing and many other things. It’s gonna be an
amazing piece of art!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti