Nonniin, nyt oon ollu perillä vähän yli vuorokauden ja
kerenny jo nähä kaikenlaista. Matka meni suht sutjakkaasti muuten, paitsi että
Windhoekin Hosea Kutakon kentällä mua ei meinattu päästää maahan. Hirmu vihanen
passivirkailija vaati osotetta maahantulokaavakkeeseen, enkä mä sitä tietenkään
tienny. Virkailija meinas jo käännyttää mut takas Suomeen, mut soitinpa sitte
Aleksille, kysyin osotteen ja sitte kelpas munki kaavake ja pääsin
tarkastuksesta läpi. Matkalaukku odotti mua kiltisti hihnalla ja hakijat oli
vastassa. Kuulin, että meijän autokuski, joka tunsi jotain tyyppejä
lentokentältä, oli käskeny noutaa mut, että pääsisin ohi kaikkien tarkastusten,
mutta enpä minä sitte sitä hoksannu. Kyllä siellä joku mies heilutteli ja
viittoili, ku jonossa seisoin, mut luulin et se huito jollekki muulle...
Lentokentältä suunnattiin Waynen pomppivalla kyydillä
rautakauppaan ostamaan rakennusmateriaaleja uusiin sirkusvehkeisiin. Oli kyllä
kotoisaa, ku meille näitä puurimoja myi noin kaksikymppinen Hilma. Siivojamme
puolestaan on nimeltään Hilda, mutta Martteihin en oo vielä törmänny. Sen
sijaan ei-niin-kotoista ja hämmentävää täällä on vasemmanpuoleinen liikenne.
Enpä uskaltaisi lähteä itse autoilemaan. Vaikka liikenne tuntuu olevan jotenkin
rauhallisempaa verrattuna esim. Addikseen, kyllä African style silti
liikenteessä pätee. Lisäksi tuntuu, että kaikki pitää opetella alusta pitäen uudelleen:
mistä voi nostaa rahaa ja missä voi käydä kaupassa ja miten paikallisia takseja
käytetään. Onneksi muut ketä täällä asuu on auttanu käytännön asioissa. Illalla
tehtiin vielä lasagnea ruotsalaisten Erikan ja Andreaksen kanssa ja istuttiin
iltaa viinilasin äärellä. Tosi mukavilta ihmisiltä vaikuttivat.
Tänään sitten pääsin ruotsalaisten mukaan The Home of Good
Hopelle rakentamaan keinuja. HoGH on siis Katuturan slummialueella sijaitseva
soppakeittiö, joka ruokkii viitisen sataa köyhää lasta päivittäin.
Keinujenrakennus taas oli Erikan ja Andreaksen kouluprojekti, jossa auttelin
lähinnä lapioimalla kiviä ja hätistelemällä uteliaita lapsia kauemmaksi. Mutta
kyllä me ehdittiin leikkiä parturiakin ja opetella numeroita espanjaksi ja
suomeksi. Keinut saatiin niinikään rakennettua, mutta kovasti lapsia piti
hillitä, ettei kuusi henkeä mahdu keinumaan yhtä aikaa. Lisäksi oli hauskaa kuunnella
kun osa lapsista puhui naksuttelustaan tunnettua Khosan kieltä. Siinä he vaan
naksuttelivat menemään ja mä kuuntelin ihan äimänkäkenä!
----------------------------
Now I have
been here in Windhoek approximately one day and already I have seen a lot. The
trip went quite smoothly despite the small incident that in the airport of
Hosea Kutako they did not want to let me enter the country. The woman checking
the passports and arrival forms insisted me to tell my address during my stay,
and naturally I did not have a clue about it. She were already about to send me
back to Finland, when I called Aleksi and got the address for the arrival form.
Finally I succeeded to fulfil the requirements and the passport lady allowed me
to enter to the wonderful country of Namibia. I found my suitcase, and Aleksi
and the driver Wayne were there to pick me up, so in that I had no problems.
Later I heard that Wayne had asked his friend, who was working at the airport
to pick me up that I would not need to go through all the controls, but I just
did not realize it. I did see a man waving while I was queuing to the passport
control, but I just thought his friend was standing behind me or something…
From the
airport we headed to the store to buy some wooden sticks to build the circus
equipment. It felt like home, when I noticed that the seller lady was called
Hilma. Our cleaner instead is called Hilda. It is funny and confusing at the
same time to find these typical Finnish names in this environment. However, many
things require getting used to, like the left-sided traffic. I wouldn’t try to
drive here, although I have been surprised how non-messy the traffic here
actually is. Moreover, once more I have been forced to face the fact that I
need to learn everything from a scratch: where to print money, where to buy
your food and how to use local taxis. Gladly, all here have been really helpful
and given me practical tips and advice. Yet in the evening we had a great time as
we made lasagna with the Swedish Erika and Andreas.
Today I had
the possibility to go to The Hope of Good Hope with Erika and Andreas to build
some swings. HoGH is a local organization preparing the warm meals for
approximately 500 kids every day in the slum of Katutura. Building the swings
was part of the school project of the Swedes, and I mainly helped them by
shoveling stones and keeping the children away while they set up the tires and
chains for the swings. But we had also time to play the hairdresser’s and learn
numbers both in Finnish and in Spanish. The swings are now ready for use, but
it was almost impossible to keep an eye on the children as they all wanted to
test the brand new swings at the same time. However, it was funny to hear some
of the kids speaking the Xhosa language with all its clicking sounds. I was
just listening and thinking: this is quite a language!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti